Kun Ippolita ojensi hänelle almua, hän suuteli rahoja. Sitten hän hellitti nuorat, otti päästään huivin, joka oli menettänyt värinsä ja muotonsa, kumartui alas ja sitoi lantit mitä huolellisemmin useisiin huivin solmuihin.
— Olen väsynyt, sanoi Ippolita. — Levätkäämme täällä hiukkasen.
He laskeutuivat alas istumaan. Giorgio huomasi, että he olivat vallan lähellä kinsteri-kenttää, mistä tuona kevätaamuna nuo viisi tyttöä olivat poimineet kukkia, siroittaakseen ne kauniin roomattaren polulle. Tuo aamu tuntui hänestä kaukaiselta, kuin olisi se levännyt keskellä unelmanomaisia usvia.
Giorgio virkkoi:
— Näetkö tuolla tuon tiheän pensaston melkein vallan paljaana kukista? Sieltä täytimme korit, kaunistaaksemme tiesi tulosi kunniaksi… Oi, mikä päivä! Vieläkö muistat?
Ippolita hymyili ja äkillisen hellyyden valtaamana hän tarttui Giorgion käteen. Pitäen sitä lujasti molemmissa käsissään, hän kallisti poskensa lemmityn olalle ja antautui muistojen tenhoon, tämän yksinäisyyden, rauhan ja runouden tenhoon.
Nuorten tammien latvoja pyyhkäisi silloin tällöin tuulen henkäys, ja alempana kimelteli esiin oliivien harmaudesta hopeankirkas aalto. Paimeneukko poistui poistumistaan laitumella liikkuvien lampaidensa jälessä, ja jotain lumottua, aaveenomaista jäi hänestä jälelle, melkein kuin satujen pahoista haltijattarista, jotka tien mutkassa muuttuvat rupikonniksi.
— Etkö nyt ole onnellinen? kuiskasi Ippolita.
Ja Giorgio ajatteli: — Nyt on jo kulunut kaksi viikkoa, eikä minussa mitään ole muuttunut. Yhä vaan olen pelon, levottomuuden, tyytymättömyyden kiusaama! Tuskin olemme alussa, ja minä jo näen lopun edessäni. Miten siis nauttia ohirientävästä hetkestä? Ja hän ajatteli ehdottomasti muutamia Ippolitan kirjeen lauseita: "Oi, milloin voin joka päivänhetkenä olla sinua lähellä, milloin saan elää sinun elämääsi! Silloin saat nähdä, että olen toinen… Kaikki ajatukseni tulen sinulle sanomaan, ja sinä tulet sanomaan minulle kaikki sinun ajatuksesi. Tulen olemaan rakastettusi, ystävättäresi, sisaresi, ja jos pidät minua sen arvoisena, neuvojasikin… Tahdon tuoda sinulle ainoastaan suloista rauhaa ja lepoa… Tulemme viettämään rakkaudenelämää, jommoista ei vielä koskaan ole ollut…" —
Ja Giorgio ajatteli: — Koko elämämme näinä kahtena viikkona on ollut kokoonpantu yhtä pienistä ulkonaisista tapahtumista kuin tänäkin päivänä. Todella hän jo on näyttäynyt minulle toisena. Hänen ulkomuotonsakin alkaa muuttua. Hämmästyttävä on se nopeus, millä hän imee itseensä terveyttä. Näyttää siltä, kuin joka hengenveto tekisi hänelle hyvää, joka hedelmä hänessä muuttuisi vereksi, kuin ilman puhtaus tunkisi hänen huokoisiinsa. Hän on luotu tätä joutilaisuuden, vapauden, huolettomuuden, ruumiillisen nauttimuksen elämää varten. Ei yksikään vakava sana, joka todistaisi henkistä toimintaa, ole tänään lähtenyt hänen huuliltaan. Teoiltaan, maultaan, toiveiltaan hän päivä päivältä käy yhä lapsellisemmaksi. Meillä ei ole mitään muuta yhdyssidettä kuin mitä herkullisin aistillisuus. Rakkaudennautinnossakin hän on yhtä tarkoitteleva ja mukava kuin syödessään mielihedelmäänsä tai venyttäessään jokaista pientä nautintoa. Nautinto on hänen elämänpäämääränsä, ja hän käyttää kaikkea mahdollista huolellisuutta kaunistaakseen hänen ja minun tunteita. Hänen vaitiolonsa ja lepohetkensä, kuten paraikaa, johtuvat ainoastaan ruumiillisesta väsymyksestä.