— Mitä sinä ajattelet? kysyi Ippolita.
— En mitään. Olen onnellinen.
Hetken vaiettuaan hän lisäsi:
— Emmekö lähde?
He nousivat. Ippolita painoi hänen huulilleen kaikuvan suudelman. Hän oli iloinen ja vallaton. Moneen kertaan hän irtaantui Giorgiosta, juostakseen alas kivistä vapaata rinnettä, ja keskeyttäen juoksunsa hän takertui kiinni nuoren tammen runkoon, joka sysäyksestä vaikeroiden taipui. Hän noukki sinisen kukan ja imi sitä.
— Se on hunajaa, hän sanoi.
Hän poimi toisen ja painoi sitä lemmittynsä huulille.
— Maistahan, hän virkkoi ja liikutteli huuliaan kuin olisi itsekin tahtonut sitä imeä.
— Täällä kun on näin paljo kukkia ja mehiläisiä, on tässä varmaankin mehiläispesä, hän jatkoi. — Lähdenpä kerran aamulla, kun sinä vielä nukut, etsintäretkelle, ja tuon sinulle hunajakakun.
Hän rupesi seikkaperäisesti pohtimaan tätä retkeä, joka kiihoitti hänen mielikuvitustaan, ja hänen sanoistaan kaikui kuin raikas aamu, salaperäinen metsänhumu, etsinnän levottomuus, löytämisen ilo, hunajan kirkkaus ja metsätuoksu.