He pysähtyivät keskelle rinnettä, seisoen metsän reunassa, molemmat sen alakuloisuuden vangitsemina, joka kohosi merestä.
Meren värit olivat mitä hienoimmat, sinivihreää, joka vähitellen muuttui yhä vihreämmäksi; mutta taivas oli laeltaan lyijyn sininen, siellä täällä pilvien verhoama ja Ortonan poukaman puolella ruusunpunaisena kangastava. Tämä punerva hohde kuvastui vaaleampana meren uloimpaan vesivyöhön ja näytti varisseilta uiskentelevilta ruusuilta. Meren taustaa vasten kohosivat sopusuhtaisin astein ensin molemmat tammet synkkine latvoineen, sitten vaaleat oliivit ja lopulta viikunapuut virkeine lehvineen ja sinervine haaroineen. Taivaanrannalta nousi kuu, jättiläispomeranssin näköisenä; oli melkein täysikuu: se vivahti lasikelloon, joka peittää paksua kultalevyä, mihin haaveellinen maisemakuva on piirretty.
Kuuli lintujen viserrykset läheltä ja kaukaa. Kuuli härän mylvinnän, sitten ammuntaa, sitten lapsen itkua. Kotvan kuluttua kaikki oli hiljaista, itku vaan yhä kuului.
Se ei ollut kovaa, katkonaista itkua, vaan heikkoa, keskeymätöntä, melkein vienoa vaikeroimista. Se irroitti sielun kaikesta muusta, se veti sitä puoleensa, eroitti sen kiehtovasta hämärätunnelmasta, täyttäen sen tämän tuntemattoman ja näkymättömän pikkuolennon tuskan aiheuttamalla säälillä.
— Kuuletko? — Kysyi Ippolita ääni hiljaisena ja säälistä värähtelevänä. — Minä tiedän, kuka siellä itkee.
— Tiedätkö sinä sen? kysyi Giorgio, jossa lemmittynsä ääni ja ilme herätti omituista kammoa.
— Tiedän.
Ippolita kuunteli edelleen tarkaten valittavaa ääntä, joka nyt tuntui täyttävän koko seudun ja lisäsi:
— Se on lapsi, jonka verta noita-akat imevät.
Hän lausui nämä sanat vähääkään hymyilemättä, ikäänkuin hänkin olisi ollut tuon taikauskon pauloissa.