— Se on tuolla alhaalla, tuossa mökissä. Candia kertoi sen minulle.
Epäröivän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä molemmat kuuntelivat voihkivaa valitusta ja näkivät edessään kuvitellun kuolevan lapsen näyn, Ippolita ehdotti:
— Menkäämme sen luo. Se ei ole kaukana.
Giorgio tyrmistyi, hän pelkäsi tuota surkeaa näkyä, hän pelkäsi surullisten ja raakojen ihmisten kosketusta.
— Etkö tahdo? toisti Ippolita, jonka uteliaisuus oli käynyt voittamattomaksi. — Se on tuolla alhaalla, piinion juurella olevassa mökissä. Minä tunnen tien.
— Menkäämme.
Ippolita kulki joutuisin askelin edellä, rinteellä olevan pellon laitaa. Molemmat vaikenivat; molempien ajatukset kohdistuivat tuohon lapsen itkuun, jota kohti kulkivat. Ja joka askeleelta kiihtyi heidän tuskansa, kuta selvemmäksi valitus kävi, joka ilmaisi tuon pienen olentoparan kipuja.
He riensivät tuoksuvan oranzhi-lehdon läpi, huolehtimatta tallaten maahan varisseita kukkia. Heidän etsimänsä majan läheisen mökin kynnyksellä istui suunnattoman lihava vaimo, jonka muodoton ruumis kannatti pientä pyöreätä päätä. Hänen silmänsä olivat lempeät, hampaansa kauniit ja hymyily rauhallista.
— Voi, armollinen rouva, minne menet? kysyi tämä nousematta.
— Tahdomme nähdä noiduttua lasta.