— Miksi tahdot mennä sinne? Jää hetkeksi minun luokseni ja levähdä.
Katsohan, kuinka monta lasta minulla on.
Kolme tai neljä alastonta lasta, jotka niinikään olivat ruumiiltaan niin pöhöttyneitä, että näyttivät vesitautisilta, ryömi soperrellen ja hapuillen maassa ja pisti kaiken suuhunsa, mikä vaan osui käteen. Sylissään oli tuolla vaimolla vielä yksi lapsi, joka kokonaan oli tumman rupikuoren peitossa, minkä keskeltä kahden ihmekukan tavoin aukeni kaksi suurta, puhdasta sinisilmää.
— Etkö näe, millainen joukko minulla on ja minkänäköinen tämä tässä on? Jää hetkeksi luokseni!
Hän hymyili, silmillään kehoittaen muukalaista anteliaisuuteen.
— Miksi tahdot mennä sinne? hän toisti äänenpainolla, joka kehoitti uteliasta luopumaan aikeestaan, saattaen hänet aavistamaan uhkaavaa vaaraa.
— Katsohan toki tätä!
Ja hän näytti pientä, haavojen peittämää lastaan, kuitenkaan ilmaisematta mitään surua sen tähden, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että tahtoi kauempana olevan asemesta tarjota ohikulkijalle läheisemmän säälin esineen. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: — Jos tahdot olla armelias, niin ole tälle, jonka tässä näet silmiesi edessä.
— Miksi se on tuollainen? — kysyi Giorgio, joka syvästi huolestuneena katseli noissa viheliäisissä rupisissa kasvoissa välkkyviä suuria, kirkkaita ja terveitä silmiä jotka heijastivat kesäkuun illan valoa.
— Kuka sen tietää, herra? vastasi vaimo yhä vaan yhtä levollisena. —
Hyvä Jumala niin tahtoo.
Ippolita ojensi hänelle almun. Ja he jatkoivat matkaansa toiselle mökille, voimatta vapautua siitä inhoittavasta hajusta, joka oli virrannut esiin tuon oven takaisesta pimeästä.