He eivät puhuneet. Heidän polvensa olivat raukeat, heillä oli paha maku suussa ja heidän sydämensä kutistui kokoon. Muiden äänien ja melujen ohella he yhä vielä kuulivat tuon heikon valitushuudon, eivätkä ymmärtäneet, miten he etäältä olivat kuulleet ainoastaan sen ja lisäksi niin selvästi. Heidän katseensa suuntautuivat vaistomaisesti korkeaan, suoraan piinioon, jonka vahva runko melkein mustana erosi himmeästä hämärävalosta ja jonka latvassa asusti lukemattomia viserteleviä varpusia.
Heidän lähestyessään, kulki sorina kautta naisjoukon, joka oli kokoontunut uhrin ympärille.
— Ne ovat herrasväkeä, Candian vieraita.
— Tulkaa lähemmäksi, tulkaa tänne.
Naiset aukaisivat piirinsä, päästääkseen tulijat sisälle. Eräs heistä, ryppyinen eukko, jonka ihonväri vivahti kuivaan multaan ja jonka molemmat kiiluvat silmät jäykkinä kuin lasi tuijottivat kuopissaan, sanoi kääntyen Ippolitan puoleen ja koskettaen hänen käsivarttaan:
— Näetkö, rouva. Tottapa noita-akat sitä imevät, tuota lapsiparkaa!
Näetkö, miten ne ovat sen muuttaneet? Jumala sinun lapsiasi suojelkoon!
Hänen äänensä oli niin soinnuton, että se kaikui luonnottomalta kuin ontto kone.
— Rouva, tee ristinmerkki, — hän lisäsi. Ja kolkkona kaikui tämä kehoitus tuosta huulettomasta suusta, missä ääni oli menettänyt kaiken inhimillisen sävynsä ja oli jähmettynyt elottomaksi. Ippolita teki ristinmerkin ja katsoi toveriinsa.
Naiset seisoivat majan edustalla piirissä kuin näytelmää katselemassa ja antoivat silloin tällöin jonkun säälin merkin. Ja alinomaa tämä piiri uudistui: katsomisesta väsyneet poistuivat ja toisia lähitaloista tuli sijaan. Ja melkein kaikki tekivät samoja liikkeitä, toistivat melkein samoja sanoja tätä hidasta kuolonkamppausta katsellessaan.
Lapsi lepäsi pienessä höyläämättömästä valkopetäjästä tehdyssä kehdossa, joka näytti kannettomalta ruumisarkulta.