— Minä sen kuulen.
— Minäkin sen kuulen.
— Ave Maria!
Kaikki vaikenivat, polvistuivat ja ristivät silmänsä. Kaukaisesta kylästä tuntui kaikuvan tuskin kuuluva ääni; mutta lapsen itku eksytti tarkkaavan korvan. Yhä vieläkään ei kuulunut muuta kuin tuo valitus. Äiti oli vaipunut permannolle kehdon eteen ja kumartui maahan asti. Ippolita rukoili hartaasti, pää kumarassa.
— Katso tuonne ovelle — kuiskasi eräs naisista vieruskumppanilleen.
Giorgio, joka levottomana tarkkasi, kääntyi. Ovi oli syvän varjon peitossa.
— Katso tuonne ovelle. Etkö näe mitään?
— Näen, näen… — vastasi toinen epävarmana, hieman pelästyneenä.
— Mikä on hätänä? Mitä pitää nähdä? — kysyi kolmas.
— Mitä pitää nähdä? — kysyi neljäs.