Hänen äänessään ja eleissään ilmeni tuo nurkkapuoluekiihko, joka nostaa kaikkien kuvainpalvelijain veren kuohuksiin ja joka joskus abruzzolaisella alueella yllyttää ihmisiä jonkun pyhän kuvan etevämmyydestä kiisteltäessä verisiin kahakoihin. Kuten kaikki muut uskonveljensä, vanhuskin oli kykenemätön käsittämään jumalallista olentoa ulkopuolella jumalankuvaa olevana, nähden ja palvellen kuvan muodossa taivaallisen persoonan todellista läsnäoloa. Alttarin yläpuolella riippuva kuva oli kuin olento lihaa ja luita: se hengitti, hymyili, aukaisi ja sulki silmänsä, kallisti otsaansa, viittasi kädellään. Näin elivät kaikkialla pyhät puiset, vahaiset, pronssiset, hopeaiset kuvapatsaat jalossa tai karkeassa aineessaan aistihavainnollista elämää. Kun ne tulivat vanhoiksi, halkeilivat ja vanhuuttaan ränsistyivät, jättivät ne paikkansa uusille kuvapatsaille, kuitenkin antaen hirvittäviä vihansa merkkiä. Niin oli esimerkiksi tuntemattomaksi kuluneen pyhänkuvan katkelma, joka oli eksynyt halkojen pariin, kirveen alla vuodattanut verta ja tiuskaissut uhkasanoja. Toinen katkelma, jota höylättiin ja käytettiin vesisangon sivulaudoiksi, oli ilmaissut yliluonnollista alkuperäänsä kuvastamalla veteen ehyttä muotoansa.
— Aligi hoi! — huusi toissilmäinen jalkalaiselle, joka tien laidassa vaivaloisesti laahusteli eteenpäin tukahduttavassa pölyssä.
— Hoi!
Sääliväisenä hän kääntyi herrasväen puoleen ja jatkoi:
— Hän on hyvä kristitty, meidän seuduiltamme. Hän aikoo tehdä lupauksen. Juuri äsken hän oli sairas. Katsokaa, rouva, miten hän ponnistelee! Antakaa hänen nousta kuskilaudalle!
— Tietysti. Seis! — huusi Ippolita osaaottavana.
Vaunut pysähtyivät.
— Juokse, Aligi! Herrasväki on niin ystävällinen. Voit nousta rattaille.
Tuo hyvä kristitty tuli lähemmäksi. Kumartuneena pyhiinvaeltaja-sauvansa nojaan, pölyn peittämänä, hikeä valuen, auringon-paahdon huumaamana ja ähkien hän lähestyi; punerva parta reunusti leuan alapuolta toisesta korvasta toiseen, kehystäen pisamien peittämiä kasvoja; punervat hiustupsut pistivät esiin lakin alta ja takertuivat otsaan ja ohimoihin; kuopissaan piilevät himmeät silmät, jotka nenäntyven kohdalla melkein yhdistyivät, muistuttivat kaatuvantautista.
Läähättäen ja ääni käheänä hän sanoi: