— Seis! Seis!
— Pieni ropo!
— Katsokaa! Katsokaa! Katsokaa!
— Minulle! Minulle!
— Pieni ropo!
— Armoa!
— Minulle!
Se oli väkirynnäkköä, se oli melkein veroitusta. Kaikki näyttivät järkähtämättä päättäneen vaatia roponsa, vaikkapa heidän sitten olisi täytynyt takertua kiinni pyöriin ja hevosen jalkoihin.
— Seis! Seis!
Giorgion etsiessä taskustaan kolikoita, heittääkseen ne tälle laumalle, painautui Ippolita kiinni häneen. Inho kuristi hänen kulkkuaan, eikä hän kyennyt hillitsemään aaveenomaista pelkoaan, joka oli vallannut hänet räikeässä auringonpaisteessa näillä tuntemattomilla seuduilla, missä vilisi surkeita olentoja.