— Seis! Seis!
— Pieni ropo!
— Minulle! Minulle!
Mutta ajuri suuttui, ojensihe äkkiä suoraksi ja heiluttaen piiskaa voimakkaassa nyrkissään, hän hosui tarmon takaa kerjäläisiä, ja jokaista lyöntiä hän säesti kirouksilla. Piiskanletku riehui ilmassa. Ne kerjäläiset, joihin piiska oli osunut, päästivät kirouksia, mutta eivät väistyneet. Jokainen tahtoi saada osansa.
— Minulle! minulle!
Silloin Giorgio viskasi joukon kuparikolikoita alas pölyyn. Ja pöty peitti tämän viheliäisen rampajoukon, tukahutti sen kiroukset. Vielä koetti tynkäkätinen ja jäykkäsäärinen hetken aikaa seurata ajoneuvoja; mutta piiskan uhkauksista he jäivät jälelle.
— Älä pelkää, rouva — sanoi ajuri. — Ei yksikään enää rohkene lähestyä, sen minä lupaan.
Uusia ääniä kuului; ne ähkivät, ulvoivat, huusivat Jeesusta ja Mariaa todistajiksi, selvittivät raajarikkoisuutensa tai haavojensa luonnetta, kertoivat taudistaan tai onnettomuudestaan. Paitsi tuota ensimäistä äkäisenluontoista ryhmää, joka oli vaaninut väijyksissä, oli molemmin puolin tietä aina kauppalan uloimpiin taloihin asti asettunut kokonainen armeija kerjäläisiä, jotka siinä muodostivat kujan.
— Hyvä Jumala! Mikä surkuteltava seutu! — mutisi Ippolita, pyörtymäisillään. — Menkäämme pois, kääntykäämme! Minä pyydän, Giorgio, kääntykäämme!
Ei se mielettömyyden vimma, joka yhä uudellen ajoi uskonkiihkoisia joukkoja kirkon ympäri, ei se epätoivonhuuto, joka näytti lähtevän tulipalosta, haaksirikkoisista tai verilöylystä, eivät pyörtyneet ja verta vuotavat vanhukset, jotka uhrilahjahuoneessa joukottain venyivät seinämillä, eivätkä kouristuksen vääntelemät naiset, jotka alttarille ryömien nylkivät kielensä kivilaatoilla; ei se huumaava hätähuuto, joka kohosi sekavan joukon sisimmästä yhden ainoan suuren tuskan ja yhden ainoan toivon ilmauksena — ei mikään kaikesta tästä ollut verrattavissa siihen hirvittävään näkyyn, jonka tarjosi tuo laaja, pölyinen, häikäisevän valkea ylängön kaltevuus, missä nuo ihmiskurjuuden hylyt, nuo turmeltuneen rodun jätteet, nuo saastaiseen eläimeen ja perkeisiin vivahtavat olennot ryysyineen paljastivat ja kuuluttivat rumuudenleimaansa, raajarikkoisuuttaan.