Siinä oli kosolta väkeä, joka täytti ylängön ja ojat perheineen, lapsineen, sukulaisineen, irtaimistoineen. Siinä näki puolialastomia vaimoja, kyljiltään herpaantuneina kuin nartut penikoituaan, ja nälän laihduttamia lapsia, viherviä kuin sisiliskot, silmät ahneudesta kiiluen, suu jo näivettyneenä, ääneti, veressä perinnäinen tauti.
Kullakin ryhmällä oli hirviönsä: rampa, halvattu, kyttyräselkäinen, sokea, kaatuvatautinen, spitaalinen. Kullakin raihnaisella oli perintönä joku mätähaava, jota ylläpiti ja viljeli, jotta se kantaisi korkonsa. Erityisesti kehoitettuna tällainen hirviö erosi ryhmästä, tunki pölypilvien läpi ja huitoi käsiään ja kerjäsi ryhmänsä yhteishyvää varten.
— Pieni ropo, jos itse toivotte armoa! Vähän köyhän apua! Katsokaa, millainen on elämäni, katsokaa millainen on elämäni!
Toiskätinen, tumma ja lättänenäinen mies kuin mulatti, tukka tuuhea kuin jalopeuralla, kokosi pölyä hiuksiinsa ja pudisti sitten jalopeuranharjaansa, peittyen kokonaan tomupilveen. Epämääräisen ikäinen nainen, jolla oli tytär ja jonka ulkomuodossa ei enää ollut mitään inhimillistä, istui paalun ääressä ja nosti esiliinaansa näyttäen kohjuaan, joka oli suunnattoman suuri ja kellervä kuin talirakko. Muuan elefantti-tautinen istui maassa ja näytti säärtänsä, joka oli paksu kuin tammenpölkky ja täynnä syyliä ja keltaista rupea ja joka oli niin suhdattoman suuri, ettei se näyttänyt kuuluvan hänelle. Sokealla, joka polvistuneena haltioituneen asennossa ojensi kämmentään taivasta kohti, oli kaljun korkean otsan alla kaksi veristä aukkoa. Ja toisia, ja yhä toisia näkyi häikäisevässä auringonpaisteessa niin kauas, kuin silmä kantoi. Koko laaja ylängön rinne oli yhtenäisesti väen peitossa. Keskeymättä jatkuivat anovat huudot, milloin kovemmin, milloin hiljemmin, kuorona, vuoroitellen, tuhansin eri äänin. Yksinäisen kentän taivaanranta, mykkä pilvetön taivas, hehkuva tie, joka heijasti sokaisevaa valoa, kasvullisuuden liikkumattomuus, koko ympäristö saattoivat tämän hetken synkemmäksi, ja se muistutti raamatun vertausta hävityksen tiestä, joka johti kirottuun kaupunkiin.
— Lähdetään pois täältä! Käännytään! Minä rukoilen sinua, Giorgio, käännytään takaisin! — toisti Ippolita väristen kauhusta, taikauskoisesti ajatellen jumalallista vitsausta ja peläten vapaan paahtavan kuuman taivaan alla, jolle alkoi levitä metalli-hohde, saavansa nähdä vielä kammottavampaa.
— Mutta minne? Minne ajamme?
— Yhdentekevää minne. Käännymme, ja ajamme tuonne alas meren rannalle.
Odotamme siellä alhaalla lähtöhetkeen asti, minä rukoilen.
Ja pitkällisen paastoamisen ja janon tuottama tuska ja polttava kuumuus lisäsi molempien levottomuutta.
— Näetkö? Näetkö? — hän huusi, ollen suunniltaan, ikäänkuin olisi nähnyt edessään yliluonnollisen ilmestyksen. — Näetkö? Sillä ei ole ollenkaan loppua.
Tuossa räikeän kirkkaassa ja leppymättömässä valossa lähestyi heitä joukko miehiä ja naisia ryysyihin puettuina; heidän edellään kulki jonkunlainen kuuluttaja huutaen ja heiluttaen kuparilautasta. Ja nämä henkilöt kantoivat hartioillaan lautaa, joka oli peitetty olkisäkillä, millä oli pitkällään sairas, luurangoksi laihtunut nainen, joka muumion tavoin oli verhottu liinakääreisiin, joista alastomat jalat pistivät esiin. Ja kuuluttaja, oliivinkarvainen mies käärmeenliikkeineen ja silmät mielipuolen tavoin mulkoillen, kertoi äänekkäästi, osoittaen kuolevaa, että tämä nainen, joka jo monta vuotta oli potenut verenjuoksua, tänään aamun sarastaessa Pyhän Neitsyen ihmeen kautta oli parantunut. Ja hän kerjäsi, jotta tämä nainen parannuttuaan voisi johtaa ruumiiseensa uutta verta. Ja hän heilutti kuparilautasta, jolla muutamat kolikot kilisivät.