— Voitte mennä.
Kun palvelija oli poistunut, sanoi Exili puoleksi arasti, puoleksi väkinäisesti hymyillen:
— Etkö voisi antaa minulle neljäsataa?
— En. Kas tässä. Nämä ovat viimeiset rahani. Mene tiehesi.
Giorgio ei antanut hänelle rahoja käteen, vaan asetti ne vuoteen laidalle. Exili hymyili, otti rahat ja pisti ne taskuunsa. Sitten hän huomautti puoleksi imarrellen, puoleksi ivaten:
— Sinulla on jalo sydän.
Hän katseli ympärilleen.
— Onpa sinulla viehättävä makuuhuone.
Hän istuutui sohvalle, kaatoi itselleen lasin likööriä ja täytti kotelonsa sikaareilla.
— Kuka on tällä haavaa rakastajattaresi? Ei kai enää tuo viimevuotinen?