Giorgio tuki melkein pyörtynyttä Ippolitaa, yrittämättä häntä jälleen elvyttää. Itse hän vaan sekavasti tajusi kaiken sen, mikä tapahtui. Todelliset ja luuloitellut mielikuvat sekoittivat hänen älynsä ja herättivät harha-aistimuksia. Jatkuva humu korvissa esti häntä selvästi eroittamasta muita hälyääniä. Levoton huoli raateli häntä kuin painajainen ja kuristi kokoon hänen sydäntään. Huoli päästä pakenemaan tätä hirvittävää unta, saada takaisin entinen tajuntansa ja tuntea tuon rakastetun olennon jälleen vironneena lepäävän hänen povellaan, nähdä jälleen hänen suloista hymyänsä.
Eläköön Maria!
Vielä kerran ylistyslaulun sävel kaikui hänen korvaansa; vielä kerran ilmestyi vasemmalla lukemattomien ihmisolentojen vilinästä Neitsyen temppeli, punaisena kuin tulimeressä kylpien, kohoten yläpuolelle pyhättömiä telttoja, säteillen hirvittävää voimaa!
Eläköön Maria!
Maria eläköön!
Ja laulu häipyi etäisyyteen; ja tien mutkassa katosi temppeli. Ja äkkiä pyyhkäisi melkein raitis tuulahdus laajojen, aaltoilevien viljavainioiden yli. Ja pitkä sininen juova näyttäytyi taivaanrannalla.
— Meri! Meri! — puhkesi Giorgio huutamaan, kuin nyt olisi tuntenut olevansa turvissa.
Ja hänen sydämensä paisui helpoituksesta.
— Rohkeutta, rakkaani! Katso, tuossa on meri!