I.
Parvekkeelle katettu pöytä oli hauskan näköinen valkeine posliini-astioineen, sinisine laseineen, punaisine neilikkoineen, siinä ison seinälampun keltaisessa valossa, joka veti puoleensa kaikki kesäiltana ympärillä lepattavat yöperhoset.
— Katso, katso Giorgio! Tämä tässä on vallan pirullinen… Sillä on silmät kuin pahalla hengellä. Näetkö, kuinka ne kiiluvat?
Ippolita näytti perhosta, joka oli toisia suurempi, omituisen näköinen, tiheän punaisen hipiäkarvan peittämä, silmät muljottavina ja tulta vasten välkkyen kuin kiiltokivet.
— Se tulee päällesi! Se tulee päällesi! Pakene! — Hän nauroi vallattomasti ja rienasi sitä vaistomaista levottomuutta, jota Giorgio ei voinut peittää, kun joku noista hyönteisistä tuli hänen läheisyyteensä.
— Oh, se täytyy minun saada! — Ippolita huusi rajuna kuin oikullinen lapsi ja koetti tavoitella tuota pirullista perhosta, joka istuutumatta löyhyi lampun ympärillä.
Ippolitan toistuneet vilkkaat yritykset olivat tuloksettomat. Hän kaatoi kumoon lasin, vieritti hedelmäkasan pöytäliinalle ja oli vähällä särkeä lampunkuvun.
— Mikä into! — ilkkui Giorgio. — Sinä et saa sitä kiinni.
— Saanpa kyllä — vastasi Ippolita itsepintaisena, katsoen häntä silmiin. — Tahdotko lyödä vetoa?
— Mistä?