— Mistä tahansa.
— Hyvä — vapaan valinnan mukaan.
— Niin — vapaan valinnan mukaan.
Tässä lämpöisessä valossa hänen kasvonsa olivat mitä rikkaimman ja viehättävimmän värityksen peittämät — tuon värityksen, joka oli kokoonpantu "vaaleasta merivahasta, tummasta kullasta ja kenties kuihtuneesta ruususta", missä Giorgio Veneziassa luuli huomanneensa muinaisvenezialaisen sielun koko salaisuuden ja koko kauneuden, joka oli siirtynyt viehättävään Kypron kuningaskuntaan. Ippolitalla oli hiuksissaan neilikka, hehkuva kuin halu, ja hänen ripsiensä varjostamat silmänsä loistivat kuin järvet piilipuiden lomissa hämärähetkenä.
Sellaisena hän siinä ilmeni, nautinnon herättäjänä, voimakkaana ja hentona intohimon välikappaleena, hekkumallisena ja komeana eläimenä, jonka kutsumus oli somistaa pöytää, kaunistaa vuodetta ja sytyttää esteettisen herkuttelun kahtaallista mielikuvitusta. Hän seisoi siinä eläimellisen olemuksensa ylimmässä loistokkaisuudessa: hilpeänä, levottomana, notkeana, kiihoittavana, julmana.
Giorgio ajatteli tarkastaessaan häntä jännittyneenä: — Montako eri ilmestysmuotoa hänellä liekään minun silmissäni! Minun toivomukseni määrää hänen kauneutensa; hänen varjopuolensa ovat minun mietiskelyni tulos. Sellaisena, kuin hän minulle joka hetki ilmenee, hän ei ole muuta kuin jatkuvan luomisvoimani tuote. Häntä ei ole olemassa ulkopuolella minua. Hänen ilmestysmuotonsa ovat muuttuvaiset, kuin sairaan unihoureet, Gravis dum suavis! Milloinka? Se aika, jolloin Giorgio oli painanut suudelman hänen otsalleen, merkiten sen tuolla aatelisleimalla, eli hänen muistissaan jotenkin himmeänä. Tuo haaveilu oli hänestä nyt melkein käsittämätön. Sekavina sukelsi hänen mielestään Ippolitan lausumia sanoja, jotka tuntuivat tulkitsevan syvää merkitystä. — Mikä muu silloin hänessä puhui kuin minun älyni? Kunnianhimostani johtui, että lainasin alakuloiselle sielulleni nuo uhkuvat huulet, jotta se pääsi henkimään ilmoille tuskansa ylimmän kauneuden muodossa.
Hän katseli noita huulia. Ne rypistyivät hieman kokoon, sangen luontevasti, ne kun ottivat osaa siihen jännittyneeseen tarkkaavaisuuteen, millä Ippolita koetti odottaa sopivaa hetkeä yllättääkseen öisen harhailevan perhosen.
Nyt hän käytti mitä varovaisinta viekkautta, salaman nopealla liikkeellä sulkeakseen käteensä siivekkään saaliin, joka liipoitteli tulen ympärillä, mihinkään asettumatta. Hän rypisti kulmakarvojaan; ja jousen tavoin hän näytti jännittyvän valmiina laukaisemaan. Pari kolme kertaa hän teki hyökkäyksen, mutta turhaan. Perho ei ollut pyydettävissä.
— Myönnä että olet voitettu — sanoi Giorgio. — Tulen olemaan hienotunteinen.
— En.