— No, mutta myönnähän toki.
— En sittenkään. Varokoon itseään, jos saan sen käsiini.
Ja hän jatkoi ajometsästystään, intohimoisen sitkeästi.
— Kas, se lensi pois! — huusi Giorgio, joka oli menettänyt siivekkään tulenpalvelijan näkyvistään. — Se pakeni.
Vallan harmistuneena Ippolita nousi, todella innostuneena kilpapelistä; ja hän tähysteli ympärilleen, nähdäkseen pakolaisen.
— Tuossa se on! — hän huusi riemuiten. — Tuossa seinällä. Näetkö?
Ja jo hän katui huutoaan.
— Älä liikahda — hän lisäsi hiljaa häneen päin kääntyen.
Perho oli asettunut hohtavalle seinälle; ja se pysyi liikkumattomana kuin ruskea pilkku. Ippolita lähestyi sitä äärettömän varovasti; ja hänen kaunis, solakka ja taipuisa ruumiinsa loi varjon valkealle seinälle. Nopeasti hän aukaisi kätensä, kaappasi kiinni ja sulki sen.
— Nyt se on minulla kiinni. Nyt se on minulla nyrkissäni.