Ikäänkuin antautuakseen tämän houkutuksen valtoihin, Giorgio ojentautui selälleen. Muutaman hetken aikana hänellä ei ollut muuta tajunnassa, kuin epämääräinen mielihyvä, mikä levisi hänen kostealle iholleen, joka kalliosta ja paahtavista auringonsäteistä heijastuvan kuumuuden vaikutuksesta höyrysi. Aikoja sitten haihtuneiden tunnelmien muistot elpyivät. Hän muisteli aikaisempia siveitä kylpyjä, pitkiä lepohetkiä hietikolla, joka oli hehkuvampi ja valkeampi kuin naisen ruumis, uhri-kettä, joka vuosittain tarjottiin auringonjumalalle. — Oi yksinäisyys, vapaus, rakkaus ilman intohimoa, rakkaus kuolleisiin tai saavuttamattomiin naisiin! — Ippolitan läsnäolo saattoi kaiken unhoituksen mahdottomaksi; se muistutti hänelle alati hedelmätöntä yhteyttä, joka nyt oli muuttunut heidän rakkautensa ainoaksi ilmestysmuodoksi.
— Mitä sinä ajattelet? — kysyi Ippolita, häntä koskettaen. —
Tahdotko jäädä tänne?
Hän nousi. Hän vastasi:
— Lähtekäämme.
Vihollisensa elämä oli vielä hänen käsissään. Vielä hän saattoi hänet surmata. Hän loi nopean katseen ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi kummulla ja rannalla. Paalusillalla kalastajat vaieten vartioivat verkkojaan.
— Lähtekäämme — hän toisti hymyillen. — Rohkeutta.
— Ei, ei. Ei koskaan enään!
— Jäämme siis tänne.
— Ei. Huuda laiturilla oleville miehille.
— Mutta he tulevat nauramaan pahanpäiväisesti.