Sitten miettiväisenä vaiettuaan hetken:
— Luulitko silloin itseksesi, että tulisimme viettämään toista vuosipäivää?
— Minäkö? En?
— Enkä minäkään.
Giorgio ajatteli: — Se on siis rakkautta, joka kätkee loppunsa aavistukseen! Hän ajatteli niinikään leppyisästi Ippolitan miestä, jota juuri oli kuullut mainittavan, jopa hän häntä ajatteli jonkunmoista säälivää hyväntahtoisuutta tuntien. — Nyt Ippolita on vapaa. Mutta miksi nyt olen levottomampi kuin silloin? Tuo aviomies oli minulle kuin joku varmuuden vartija. Minusta tuntui kuin olisi hän suojellut rakastajatartani kaikelta vaaralta. Ehkäpä erehdyn. Kärsinhän paljon silloinkin. Mutta mennyt kärsimys tuntuu aina nykyistä heikommalta. Seuraten omia ajatuksiaan, hän ei kuunnellut Ippolitan sanoja.
Tämä virkkoi:
— Minne siis matkustamme? Meidän täytyy päättää.
Huomenna on huhtikuun ensimäinen päivä. Sanoin jo äidilleni: "Tiedätkö, äiti, näinä päivinä lähden pienelle matkalle." Olen siis valmistanut asiaa. Minä kyllä sitten keksin jonkun uskottavan tarinan. Anna minun vaan järjestää asia.
Hän puhui iloisena; hymyili. Ja Giorgio oli huomaavinaan tuossa hymyssä, joka kuvasti viime sanoja, sitä välitöntä mielihyvää, jota jokainen nainen tuntee juonta solmiessaan. Hänelle oli vastenmielinen se helppous, millä Ippolita saattoi äitiänsä pettää. Kaihoten hän vielä ajatteli Ippolitan miehen valppautta. — Minkätähden minä niin suuresti kärsin tästä hänen vapaudestaan, joka kuitenkin edistää minun iloani? En tiedä, mitä antaisinkaan, jos voisin vapautua piintyneestä päähänpistostani, pelostani, joka häntä loukkaa. Rakastan häntä, ja loukkaan häntä; rakastan häntä, ja luulen hänen kykenevän alhaiseen tekoon!
— Emme kuitenkaan voi — näin Ippolita huomautti, — lähteä liian kauas. Etkö sinä tunne jotain rauhallista seutua, yksinäistä, täynnä puita, hieman outoa? Tivoli? Ei; Frascati; ei sekään.