— Ota Baedeker tuolta pöydältä; ja hae.
— Hakekaamme yhdessä.
Hän otti tuon punakantisen kirjan; hän laskeusi polvilleen nojatuolin eteen, jossa oli istunut; ja alkoi selailla sulavin liikkein. Hänessä oli lapsen suloa. Silloin tällöin hän puoliääneen luki lauseen katkelman.
Giorgio katseli häntä, ihastuneena hänen niskansa hienosta kaaresta. Siitä nousivat mustat ja loistavat hiukset näkinkengän tavoin kierrettyinä päälaelle. Hän katseli kahta pientä ruskeata syntymäluomea, jotka olivat vierekkäin valkoisella sametinpehmeällä kaulalla, jonka suloa ne lisäsivät. Hän pani merkille, ettei Ippolita käyttänyt korvarenkaita. Kolmeen tai neljään päivään hän ei enää ollut kantanut safiiri-korvarenkaitaan. — Ehkä hän on uhrannut ne perheen rahapulalle? Ehkä häntä kotonaan joka päivä painaa raskas taloudellinen ahdinko. — Hänen täytyi pakoittaa itseään, katsoessaan suoraan silmiin tuota piintynyttä ajatustaan. Näin hän ajatteli: — Kun hän on väsynyt minuun (ja se on tapahtuva ennen pitkää), hän joutuu jonkun huostaan, joka tarjoaa hänelle helpot päivät, joka nautintonsa palkaksi vapauttaa hänet kotoisen ahdinkotilan huolista. Tuo toinen saattoi hyvinkin olla se maanviljelijä, josta Exili puhui. Ippolita kun kammoksuu pikkuhuolia, hän helposti on voittava tuon uuden vastenmielisyyden. Hän tulee mukautumaan uusiin oloihin. Ehkei hänen edes tarvitse voittaa mitään vastenmielisyyttä, kun tuo uusi tarjooja kenties on hänelle mieluisa.
Hänen mieleensä johtui kreivitär Albertini, erään ystävänsä rakastajatar. Tämä nainen oli erottuaan miehestään joutunut ahtaisiin oloihin ja oli vähitellen vajonnut syvälle rahaa tuottaviin lemmensuhteisiin, joiden ohella sopivalla käytöksellä pelasti ulkonaisen säädyllisyyden. Toinenkin esimerkki johtui hänen mieleensä, tehden pelätyn mahdollisuuden todennäköisemmäksi. Ja ajatellessaan tuota päivänselvää mahdollisuutta, joka sukelsi esiin sameasta tulevaisuudesta, hän tunsi sanomatonta surua. Eikä tämä pelko antanut hänelle levon hetkeä. Ennemmin tai myöhemmin oli hän näkevä sen olennon lankeavan, jonka hän oli nostanut. Elämä oli täynnä sellaisia lankeemuksia.
Ippolita sanoi melkein vaikeroiden:
— En löydä täältä mitään. Gubbio, Narni, Viterbo, Orvieto… Tässä on
Orvieton asemakartta. Pyhän Pietarin luostari, Pyhän Paavalin luostari,
Jesuiitta-luostari, Pyhän Bernhardin luostari, Pyhän Ludvigin luostari;
Pyhän Dominikuksen luostari, Pyhän Fransiskuksen luostari, Marian
palvelijain luostari.
Hän luki laulavalla äänellä, kuin olisi lausunut litaniaa. Äkkiä hän purskahti nauruun, nosti päänsä ja tarjosi kauniin otsansa rakastajan huulille. Hänellä oli tuollainen uhkuva sydämenhyvyyden hetki, joka saattoi hänet lapsen kaltaiseksi.
— Kuinka monta luostaria. Onpa se varmaankin merkillinen paikka.
Lähdemmekö Orvietoon?
Giorgiosta tuntui, kuin olisi äkkiä raikas lähdevesi huuhdellut hänen sydäntänsä. Kiitollisena hän antautui näiden lohdullisten tunteiden valtaan. Kun hän painoi huuliaan Ippolitan otsalle, hänen mieleensä välkähti näkynä tuo ihmisistä autio guelfiläis-kaupunki, joka vaieten ihailee kaunista tuomiokirkkoaan.