— Hiusneulojani.
— Anna niiden olla. Huomenna ne kyllä löydät.
— Mutta en voi kiinnittää hiuksiani ilman niitä.
— Anna niiden olla hajalla. Minua sinä miellytät noin.
Ippolita hymyili. He astuivat ulos parvekkeelle. Ippolita käänsi kasvonsa tähtiä kohti ja hengitti kesäyön tuoksua.
— Näetkö, millainen yö, hän sanoi ääni käheänä, mutta lempeänä.
— He puivat liinaa — sanoi Ippolita kuunnellen alinomaisia tahdikkaita lyöntejä.
— Mennään alas — sanoi Giorgio. — Jaloitelkaamme hiukan. Menemme sinne, oliivilehtoon asti.
Giorgio näytti riippuvan kiinni hänen huulistaan.
— Ei, ei… Jääkäämme tänne. Etkö näe, miltä näytän?