— Mitä se tekee? Kukapa meitä näkisi? Tähän aikaan emme kohtaa ainoatakaan sielua. Voit hyvin tulla mukaan noin. Minäkin menen paljain päin. Tämä seutu on meistä melkein kuin puutarha. Menkäämme alas.
Ippolita epäröi muutaman hetken. Mutta hänkin tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, tunsi tarvetta poistua talosta, missä hänen kamala naurunsa vielä tuntui kaikuvan.
— No, menkäämme sitten alas — hän vihdoin myöntyi.
Nämä sanat kuullessaan luuli Giorgio sydämensä pysähtyvän.
Vaistomaisesti hän lähestyi valaistun huoneen kynnystä. Hän loi sisälle katseen täynnä pelokkaisuutta: jäähyväiskatseen. Koko muistojen myrsky puhalsi vielä kerran rajusti hänen sieluunsa.
— Jätämmekö lampun palamaan? — kysyi Giorgio, ajattelematta, mitä sanoi; oman äänensä kuuleminen herätti hänessä kuvaamattoman vaikutelman kuin jostakin etäisestä vieraasta seikasta.
— Jätämme — vastasi Ippolita.
He astuivat portaita alas. He pitivät toisiaan kädestä, hitaasti asettaessaan jalkansa astuimelta astuimelle. Giorgion täytyi niin suunnattomasti ponnistaa voimiaan, voittaakseen kiihoitustaan, että hän tunsi jäntevyytensä kasvavan ja että katsoi yön äärettömyyttä silmään, jonka luuli täyttäneensä oman elämänsä voimakkuudella.
Aitauksen luona pihamaalla he näkivät ihmisen liikkumattoman ja mykän varjon. He tunsivat vanhuksen.
— Kuinka, Cola, täällä tähän aikaan? — virkkoi Ippolita hänelle. —
Ettekö ole väsynyt?