— Mitä tehdä?
Kaikkein ensiksi meidän on astuttava pois junasta.
Giorgio ojensi miehelle matkalaukut, Ippolitan yhä nauraessa raikasta ja vilkasta nauruaan, vallattomana uhmaillen odottamatonta seikkailua. Herra Martletin sydämeen tämä nuorekas hilpeyden purkaus tunki kuin auringonsäde. Hän kumarsi Ippolitalle, joka astuessaan alas junasta mielessään tunsi epämääräistä mielipahaa.
— Herra Martlet parka! hän sanoi puoleksi leikkisänä, puoleksi vakavana, katsoessaan junaa, joka kiiti pois autioon ja synkkään maisemaan. — Minua pahoittaa ero hänestä. Kuka tietää, näenkö häntä jälleen!
Sitten hän kääntyi Giorgion puoleen:
— Entä nyt?
Muudan asemamies ilmoitti heille:
— Kello puoli viisi kulkee juna tästä Cecchinaan.
— No, asia siis selviää, huomautti Ippolita. — Nyt on kello puoli kolme. Mutta julistan, että minä tästä hetkestä alkaen otan käsiini tämän matkan korkean johdon. Sinä saat mukaantua minun ohjaukseeni. Pysy vaan kiinni minussa, pikku Giorgioni, ja varo, ettet eksy pois.
Hän puhui hänelle leikkisästi kuin lapselle. Molemmat tunsivat itsensä iloisiksi.