Hänen puhettaan seurasi pitkä vaitiolo; mutta Ippolita ei puhunut, vaan odotti, että hän jatkaisi. Savukkeen kevyen tuprun keskellä, joka näytti ikäänkuin luovan lisäverhon jo ennestään verhottuun muistoon, hän tunsi erinomaista nautintoa kuunnellessaan Giorgion puhetta.
— Oli helmikuu. Huomaa: juuri niinä päivinä olin ollut Orvietossa. Luulenpa melkein, että olin tuona hetkenä pysähtynyt Alinarin taidekaupan eteen kysyäkseni pyhäinjäännös-arkun valokuvaa. Ja sinä kuljit ohi! Kaksi tai kolme kertaa sittemmin, ainoastaan kaksi tai kolme kertaa olen nähnyt sinut niin kalpeana kuin silloin, niin erityisen kalpeana. Et voi kuvitella, Ippolita, kuinka kalpea olit. En ole voinut keksiä mitään vertauskuvaa tuolle kalpeudellesi. Ajattelin: "Mitenkähän tuo nainen voi astua? Eihän hänellä saata olla pisaraakaan verta suonissaan." Se oli yliluonnollista kalpeutta, joka saattoi sinut ruumiittoman olennon näköiseksi keskellä kaikkia sinerviä varjoja, jotka ylhäältä laskeutuivat kivitykselle. En katsonut siihen mieheen, joka oli seurassasi. En tahtonut sinua seurata. Sinun katseesi tuskin hiipaisi minua. Muistan lisäksi tämän yksityisseikan: Matkan päässä sinä pysähdyit, kun eräs katulyhdyn sytyttäjä tukki tien. Kuulehan: näen vielä sauvan päässä olevan liekin ilmassa leimuavan ja lyhdyn äkkiä syttyvän luoden valoaan sinuun.
Ippolita hymyili surumielisesti, kasvoissa sellainen alakuloisuuden ilme, joka näyttäyy naisessa hänen nähdessään edessään kuvansa entisajoilta.
— Olin todella kalpea, hän sanoi. — Olin noussut tautivuoteelta vasta muutama viikko aikaisemmin podettuani kolmikuukautista tautia. Olin katsonut kuolemaa silmiin.
Raju sateen ropsaus ravisti ikkunaruutuja. Pieni puu näkyi häälyvän ympäri, ikäänkuin joku käsi väkisin olisi tahtonut nyhtää sen ylös juurineen päivineen. Molemmat katselivat muutaman hetken tätä hurjaa luonnon raivoa, joka tässä synkeydessä, tässä paljaassa auteudessa, tässä seudun saamattomassa kähmeydessä omituisesti pani ajattelemaan itsetietoista elämää. Ippolita tunsi miltei sääliä. Tämä puun kuviteltu kärsimys saattoi heidän oman kärsimyksensä jälleen heidän tajuntaansa. Hengissä he näkivät tuon suuren yksinäisyyden, joka levisi tämän kurjan rakennuksen ympärillä, minkä ohi aika ajoin suhisten kiiti juna kuljettaen erilaisia matkustajia, joista kullakin oli sydämessään oma erilainen tuskansa. Surulliset mielikuvat seurasivat toisiaan molemmissa rakastavissa huimaavan nopeasti ja ne heräsivät samoista seikoista, joita juuri edellä olivat katselleet iloisin silmin. Ja kun nuo mielikuvat katosivat ja kun tajunta luopui niitä seuraamasta ja palasi itseensä, molemmat kokivat sisällään yhtä ainoata suurta tuskaa: auttamattomasti kuluneiden päivien kaihoa.
Heidän rakkaudellaan oli takanaan pitkä menneisyys; se laahasi takanaan aikojen kuluessa suunnattoman suureksi paisunutta tummaa verkkoa täynnä kuolleita esineitä.
— Mikä sinun on? — kysyi Ippolita ääni hieman epävarmana.
— Entä mikä sinun on? — kysyi Giorgio luoden häneen kiinteän katseen.
Ei kumpikaan heistä vastannut kysymykseen. He vaikenivat ja katsoivat uudelleen ulos ikkunasta. Taivas näytti hymyilevän kyynelten takaa. Heikko hohde lankesi kukkulalle, levitti sille himmeän kultakiillon ja sammui. Vielä seurasi toisia välkähdyksiä, jotka niinikään vähitellen himmenivät.
— Ippolita Sanzio — sanoi Giorgio lausuen tämän mmen hitaasti, kuin olisi tahtonut nauttia sen suloudesta. — Kuinka sydämeni sykki, kun viimein sain tietaa, että se oli nimesi! Mitä kaikkea näin ja tunsin tuossa nimessä! Sama ristimänimi oli niinikään eräällä sisarellani, joka on kuollut. Tuo kaunis nimi oli siis minulle perin tuttu. Syvästi liikutettuna ajattelin neti: — Jospahan huuleni jälleen saisivat omakseen tuon nimen! — Tuona päivänä vainajan muisto hienoin sidein kiintyi salaiseen unelmaani. Minä en sinua etsinyt, en sinua ajanut takaa, en koskaan tahtonut käydä tungettelevaksi; mutta sisälläni oli selittämätön usko ja varmuus, että sinä ennemmin tai myöhemmin olit minuun tutustuva ja minua rakastava. Mikä ihana tietoisuus! Elin ulkopuolella todellisuutta; ravitsin henkeäni musiikilla ja ylentävillä kirjoilla. Ja todella näinkin sinut kerran Giovanni Sgambatin konsertissa; mutta näin sinut vasta silloin, kuin jo olit poistumaisillasi salista. Sinä katsoit minuun. Toisenkin kerran katseesi kohtasi minut — kenties sen vielä muistat — kun tapasimme toisemme Babuino-kadulla vallan Pialen kirjakaupan edessä.