— Muistan kyllä.
— Seurassasi oli lapsi.
— Niin, Cecilia, yksi sisareni tyttäristä.
— Minä pysähdyin katukäytävälle, päästääkseni sinut ohi. Panin merkille, että me molemmat olimme yhtä pitkät. Silloin et ollut niin kalpea kuin muulloin. Ylpeä ajatus salamoi mielessäni…
— Sinä arvasit.
— Muistatko? Se oli maaliskuun lopulla. Toivoni kävi yhä varmemmaksi. Elin päivästä päivään ajatellen sitä suurta rakkautta, jonka piti tulla. Kun olin kaksi kertaa nähnyt sinut orvokkivihko kädessä, täytin taloni orvokeilla. En voi koskaan unhoittaa tuota kevään alkua! Aamuyöstä mitä kevyintä uinahdusta vuoteessa, puoleksi hereilläoloa ja melkein tahallisia unennäköjä! Hidas epäröivä herääminen, joka aukaisi silmäni valolle, henkeni verkkaan palauttaessa todellisuuden tajuntaa. Muistan, että eräät lapselliset mielikuvat riittivät siirtämään minut kuviteltuun huumaustilaan. Muistan, että eräänä päivänä kvintettikonsertissa kuunnellessani Beethovenin musiikkia, missä suuremmoinen ja intohimoinen jakso palasi aika ajoin, haltioiduin melkein mielettömäksi toistamalla itsekseni runosäettä, joka sisälsi sinun nimesi.
Ippolita hymyili hänelle; mutta sielunsa pohjassa hän tunsi mielipahaa kun kuuli hänen niin erityisen mieltyneesti puhuvan heidän rakkautensa alkuajoista. Olikohan se Giorgiosta kaikkein suloisin aika? Olivatko ne kenties hänestä kaikkein rakkaimmat muistot?
— Vaikka niin rajusti halveksinkin tavallista elämää — jatkoi Giorgio — en kuitenkaan koskaan olisi voinut uneksia niin haaveellista ja salaperäistä tyyssijaa, kuin tuo yksinäinen kappeli Via Belsianan varrella. Muistatko? Kadulle johtava, portaiden huipulla oleva ovi oli suljettu, ehkäpä oli se jo vuosia sitten suljettu. Kappeliin käytiin sisälle sivulta ahtaan kadun puolelta, missä oli viinin tuoksu, siellä riippui viinikauppiaan punainen kyltti ja iso oksa. Käytiin sisään takana olevasta sakaristosta, muistatko, missä tuskin oli tilaa papille ja suntiolle. Sieltä astuttiin sisälle viisauden asuntoon… Oh, kaikki nuo vanhat miehet ja vaimot yltympäri madonsyömillä penkeillä. Minne Alessandro Memmi olikaan koonnut kuulijakuntaansa? Sinä et ehkä tietänyt, rakkaani, että sinä tuossa musiikinkiihkoisten filosofien seurassa ruumistutit kauneutta. Tuo Martlet, näetkös, mister Martlet, on meidän aikamme kaikkein vakaumuksellisimpia buddalaisia, ja hänen vaimonsa on kirjoittanut teoksen musiikin filosofiasta. Se nainen, joka istui vieressäsi, oli Margaretha Traube Boll, kuuluisa naislääkäri, joka jatkaa miesvainajansa, tohtori Bollin tutkimuksia silmän toiminnasta. Se henkien manaaja, joka avaraan vihertävään vaippaan verhottuna varpaisillaan astui sisään, oli tohtori Fleischl, juutalainen ja saksalainen lääkäri, oivallinen pianisti ja Bachin ihailija. Se hengellinen mies, joka istui ristiinnaulitun kuvan alla, oli kreivi Castracane, kasvitieteilijä, jolla on kuolematon maine. Toinenkin kasvitieteilijä ja kuuluisa bakteriologi ja mikroskopisti, Cuboni, istui vastapäätä häntä. Ja Jakob Moleschott, tuo oivallinen fysiologi, tuo unhoittumaton vanhus, hopeahapsinen, jättiläiskokoinen, oli hänkin siellä. Siellä oli Blaserna, Helmholtzin työtoveri ääniopin alalla; siellä oli mister Davis, filosofinen maalaaja, prerafaeliitta, joka on syventynyt bramanismiin… Siellä oli vielä eräitä toisiakin: kaikki erikoisia neroja, harvinaisia henkiä, elämän kylmäverisiä tutkijoita, jotka ovat omistaneet työnsä uudenajan tieteen korkeimmille kysymyksille ja intohimoisen ihailunsa unelmille.
Hän keskeytti puheensa, hengissä palauttaen jälleen mieleensä tuon näyn. — Nuo oppineet kuuntelivat hurskaan ihastuneina musiikkia; muutamat istuivat haltioituneina, toiset matkivat vaistomaisesti johtajan liikkeitä, ja toiset hyräilivät hiljaa mukana kuoron sävelmiä. Sekakuoro oli maalatulla puuparvella, missä enää tuskin oli ollenkaan kultausta jälellä. Nuoret tytöt olivat ryhmittyneet etualalle ja pitivät nuottilehtiä kasvojen tasalla. Heidän alapuolellaan leimusivat kynttilät soittajien karkeatekoisilla nuottitelineillä, eroten keltaisina sinervästä puolihämärästä. Siellä täällä kuvastui liekki vernissattuun viululaatikkoon tai painoi valopilkun jousen päähän. Alessandro Memmi hieman jäykkänä, kaljupäänä, musta parta lyhyeksi leikattuna ja kultasankaiset lasit nenällä, seisoi vallan orkesterinsa edessä ja johti vakavasti ja hillitysti. Jokaisen kappaleen loputtua nousi kappelissa äänien kohina, parvelta saapui huonosti tukahutettu naurunkitkatus ja lauluvihkojen selailun suhina. Silloin tällöin selkenevä taivas himmensi vahakynttilöiden valon. Suunnattoman suuri ristiinnaulitun kuva, joka oli yltänsä koristettu oksilla ja kullanvärisillä oliiveilla, ja jota muinoin oli kannettu juhlallisissa kulkueissa, ilmestyi valoheijastuksessa seinällä. Kuulijain hopea- ja kaljupäät hohtivat penkkien tammista selkänojataustaa vastaan. Sitten taivas taas äkkiä muuttui, ja varjo levisi uudelleen yli esineiden, ohuen usvan tavoin. Heikko tuoksu — suitsutussavua tai benzoe-pihkaa — liiteli ilmassa. Kaksi jo hieman kuihtunutta orvokkivihkoa lasimaljakoissaan ainoan alttarin pöydällä, huokuivat kevään henkeä. Ja tämä kaksinkertainen haihtuva tuoksahdus tuntui olevan sukua sille unelma-runoudelle, jota tuo musiikki herätti noissa vanhuksissa. Sillävälin kahdessa toisenluontoisessa sielussa syntyi toisenlainen unelma, kuin sulavalle lumelle leviävä aamurusko.
Näin hän jälleen palautti tuon kohtauksen, lämmittäen sitä lyyrillisellä henkäyksellä.