— Eikö tunnu epätodennäköiseltä, uskomattomalta? hän huudahti. Roomassa, henkisen kähmeyden kaupungissa, muuan soittotaiteilija, buddalainen, joka on julkaissut kaksi nidosta tutkielmia Scopenhauerin filosofiasta, on sallinut itselleen tuon ylellisyyden yksistään huvikseen esittää Bachin messun salaperäisessä kappelissa kuulijakunnan edessä, jonka nuoret tyttäret laulavat mukana kuorossa. Eikö se ole kuin lehti Hoffmannin teoksista? Hieman harmaana mutta haalean lämpimänä kevätiltapäivänä nuo vanhat filosofit lähtevät työpajoistaan, missä ovat taistelleet pitkällisen taistelun, riistääkseen elämältä yhden sen salaisuuksista, ja kokoontuvat piilossa olevaan kappeliin, huumautumaan intohimosta, joka liittää yhteen heidän sydämensä, kohoamaan yläpuolelle arkielämää, antautumaan ihanteellisesti elämään unelmassa. Ja messun lopulla Buddalainen aavistamattomana esittää Ippolita Sanzion tulevalle rakastajalle!
Nauraen hän nousi.
— Luullakseni olen toimeenpannut muistojuhlan kaikkien sääntöjen mukaisesti.
Ippolita oli vielä hetken ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi:
— Muistatko? Se oli lauvantaina: palmusunnuntain aattona.
Ippolitakin nousi, lähestyi Giorgiota ja suuteli häntä poskelle.
— Tuletko ulos kävelemään? Ei enää sada.
He läksivät ulos ja kulkivat kosteata tietä pitkin, joka kiilsi himmeässä auringonpaisteessa. Kylmän kostea ilma vaivasi heitä. Porrasmaisesti kohoavat kummut yltympärillä välkkyivät vihreinä valojuovien keskeyttäminä; siellä täällä kuvastui himmeänä leveisiin sadelätäkköihin taivas, jonka sini levisi pilvenhattaroiden lomissa. Sadepisaroita valuva pikku puu joutui silloin tällöin valonvälkkeeseen.
— Tuo pieni vaivainen puu tulee pysymään muistissamme, sanoi Ippolita ja pysähtyi sitä katselemaan. Kuinka se on yksinäinen!
Kello ilmoitti vihdoin junan tuloa. Oli neljännestä yli neljä. Muuan asemamies nousi tarjoutuen noutamaan lippuja.