— Milloinka saavumme Albanoon?
— Seitsemän ajoissa.
— Silloin on jo pimeä, virkkoi Ippolita ja tarttui hieman väristen Giorgion käsivarteen. Ja häntä viehätti ajatus saapua tuntemattomaan ravintolaan kylmänä iltana ja hehkuvan kamiinin ääressä aterioida hänen kanssaan.
Giorgio, joka tunsi hänen vilunväreensä, kysyi:
— Tahtoisitko taas mennä sisälle?
— En, hän vastasi. — Etkö huomaa, että aurinko paistaa? Astukaamme nopeasti edestakaisin, niin minun tulee lämmin.
Sanomattoman sydämellisyyden tarpeessa hän painautui Giorgion käsivartta vastaan. Hän kävi äkkiä helläksi, hyväileväksi ja mielitteleväksi kaikessa: äänessä, katseissaan, kosketuksessaan, joka liikkeessään. Salaisimman naistenhonsa hän tahtoi purkaa ilmoille ja hurmata rakastajansa: hän tahtoi hänen silmiensä edessä panna loistamaan nykyisen onnen valon, joka olisi himmentänyt tuon entisyyteen poistuneen onnen heijastuksen; hän tahtoi esiintyä Giorgion silmissä rakastettavampana, ihailtavampana, himoittavampana kuin silloin. Hänet valtasi kauhea pelko, että Giorgio saattoi kaihota tuota entistä naista, ikävöidä mennyttä suloutta, luulla, että ainoastaan silloin oli saavuttanut hurmauksen huipun. Hän ajatteli: — Giorgion muistot ovat täyttäneet sieluni alakuloisuudella. Vaivoin olen pidättänyt kyyneleeni. Ehkä hänkin sydämessään on surullinen; kuka tietää, kuinka surullinen hän on! Näinkö raskaana siis menneisyys painaa rakkauttamme? Hän ajatteli edelleen: — Ehkä Giorgio on väsynyt minuun. Ehkei hän sitä tiedä, ehkei tunnusta sitä edes itselleen — hän pettää itseään. Ehkei hän minusta enää saa mitään iloa ja panee minuun enää arvoa rakkaan surunsa aiheuttajana. Mutta minullakin on ainoastaan harvoja, todellisen ilon hetkiä hänen vierellään; minäkin kärsin; kuitenkin rakastan häntä, eikä minulla ole muuta toivoa, kuin että häntä miellyttäisin, enkä voi ajatella elämää ilman tätä rakkautta. Minkätähden siis olemme surullisia, kun toisiamme rakastamme? Hän nojasi lujasti rakastettunsa käsivarteen ja loi häneen katseita, joihin ajatusten heijastus kuvasti syvemmän ilmeen.
— Kaksi vuotta sitten tähän aikaan läksimme yhdessä kappelista, ja hän puhui minulle seikoista, jotka olivat vieraat rakkaudelle, äänellä, joka liikutti sieluani, joka painoi sieluuni huulien hyväilyn, vallan ihanteellisen hyväilyn, jonka minä kuitenkin tajusin pitkänä suutelona. Värisin lakkaamatta ja tunsin minulle oudon tunteen versovan sisälläni. Se oli ihana hetki. Tänään on toinen vuosipäivä; ja me rakastamme toisiamme. Kun hän äsken puhui, hänen äänensä liikutti minua eri tavalla, mutta kuitenkin sisimpääni asti. Ihana ilta odottaa meitä. Miksi valitamme menneitä päiviä? Eikö nykyinen vapautemme ja herttainen seurustelumme ole noiden aikojen epävarmuuden ja epäröimisen veroisia? Eivätkö juuri monilukuiset muistot enennä rakkautemme tenhoa? Minä rakastan häntä ja antaudun hänelle; hänen pyyteidensä edessä en ollenkaan kainostele. Minä tunnen nyt syvästi suuren hekkuman, ja hän on sen minulle opettanut, ja minä säästän sen häntä varten. Kahdessa vuodessa hän on minut uudesta luonut, tehnyt minusta vallan toisen, on antanut minulle uudet aistit, uuden sielun, uuden järjen. Minä olen hänen luontokappaleensa. Hän voi huumautua minusta samoin kuin omasta ajatuksestaan. Minä olen hänen omansa täydellisesti, nyt ja alati.
Painautuen vahvasti häneen hän kysyi intohimoisesti:
— Etkö ole onnellinen?