Taaskin Pancrazio kolkutti ovelle. Hän toi neljä tai viisi appelsiinia lahjaksi nuorelle rouvalle. Silmät loistivat hänen punoittavissa kasvoissaan.
— On aika lähteä, hän ilmoitti.
Kun rakastavat astuivat alas portaita, valtasi heidät alakuloisuus, jopa pelokkaisuuden tunne, ikäänkuin hylätessään tämän rauhan tyyssijan olisivat kulkeneet synkkiä vaaroja kohti: Vanha majatalon isäntä hyvästeli heitä ovella ja sanoi vielä pahoitellen:
— Täksi illaksi olin hankkinut niin hyviä leivoksia. Vavahtelevin huulin vakuutti hänelle Giorgio:
— Palaamme pian, palaamme pian.
Heidän astuessaan asemalle, aurinko katosi mereen, ja latinalaisen tasangon äärillä pilkoitti punerva hohde usvista. Cecchinassa vihmaili ohut sade. Tuona kosteana ja sumuisena pitkäperjantai-iltana, jolloin erosivat, Rooma tuntui heistä kaupungilta, missä ei voi muuta kuin kuolla.
II.
KOTI.
I.
Huhtikuun loppupäivinä Ippolita matkusti Milanoon, minne sisarensa, jonka anoppi oli kuollut, oli hänet kutsunut. Giorgion oli niinikään määrä lähteä matkaan tuntematonta maata etsimään. Ja toukokuun keskivaiheilla he aikoivat taas kohdata toisensa.