Mutta juuri noina päivinä Giorgio oli saanut äidiltään kirjeen täynnä tuskallisia sanomia, melkein epätoivoa. Eikä hän enää voinut kauemmaksi lykätä paluutaan synnyinkotiinsa.
Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen viipymättä oli rientäminen sinne, missä todellinen murhe vallitsi, täytti hänet synkkä ahdistus, joka vähitellen syrjäytti alkuperäisen lapsenrakkauden ja hänessä kiihtyi katkeruus, joka kärjistymistään kärjistyi, mikäli tulevan taistelun kuvat hänen tietoisuudessaan kävivät selvemmiksi ja taajemmiksi ja mikäli suvaitsemattoman itsekkäisyyden ääni hänen sisällään kaikui vaativaisempana. Ja tämä katkeruus kävi niin kiivaaksi, että se ennen pitkää hallitsi kaikkea ja sai lisäravintoa matkallelähdön vastuksista ja eron tuottamasta surusta.
Jäähyväishetki oli tuskallisempi kuin koskaan ennen. Giorgio oli mitä kiihoittuneimman mielenherkkyyden tilassa. Kaikki hänen hermonsa olivat jännittyneet ja pitivät häntä alituisen levottomuuden tilassa. Hän ei näyttänyt uskovan tulevaan paljoa lupaavaan onneen ja rauhaan. Sanoessaan hänelle hyvästi, Ippolita kysyi:
— Näemmeköhän toisemme jälleen?
Suudellessaan kynnyksellä hänen huuliaan viimeisen kerran, Giorgio huomasi, miten Ippolita peitti tämän suudelman mustalla harsolla; ja tämä mitätön seikka kiusasi häntä sisäisesti ja paisui suunnattomaksi hänen mielikuvituksessaan kuin synkkä aavistus.
Saapuessaan Guardiagreleen, synnyinkaupunkiinsa ja kotiinsa, hän oli niin rasittunut, että lapsen tavoin itki syleillessään äitiään. Mutta ei tämä syleily eivätkä nämä kyynelet tuottaneet hänelle helpoitusta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän synnyinkodissaan ollut vieras; hänestä tuntui, kuin olisi liikkunut keskellä perhettä, joka oli hänelle outo. Tuo omituinen irtautumisen tunne, jota jo aikaisemmin oli kokenut sukulaisiinsa nähden, esiintyi nyt voimakkaampana ja tukalampana. Tuhannet arkipäivän pikkuseikat kiihoittivat ja loukkasivat häntä. Muutamat vaitiolot päivällisen tai illallisen kestäessä, jolloin veitset ja haarukat kalisivat, olivat hänelle sietämättömät. Eräät hänen hienostuneista tavoistaan saivat noissa tilaisuuksissa ankaran kosketuksen, rajun kolhauksen. Tuo eripuraisuuden, vihamielisyyden, sotaisuuden ilmakehä, joka liiteli hänen synnyinkotinsa yli, riisti häneltä hengityksen.
Äiti oli vielä hänen tulonsa iltana kutsunut hänet syrjään, kertoakseen hänelle kaikki surunsa, kaikki kärsimyksensä, kaikki huolensa ja mainitakseen hänelle kaikki puolisonsa irstailut ja ruokottomuudet. Hän oli kyynelsilmin katsonut poikaansa ja vihasta värähtelevällä äänellä huutanut:
— Isäsi on halpamainen mies!
Ja hänen silmäluomensa olivat hieman turvottuneet ja paljosta itkemisestä punettuneet; hänen poskensa olivat näivettyneet, ja koko hänen olemuksessaan ilmenivät pitkällisen kärsimyksen jäljet.
— Hän on halpamainen mies! Hän on halpamainen mies!