Kun Giorgio kiipesi huoneisiinsa yläkerrassa, oli hänellä vielä tämän äänen kaiku korvissaan, näki hän vielä äitinsä ryhdin ja kuuli vielä syytökset, toisen toisensa jälkeen, nuo häpeälliset syytökset sitä miestä kohtaan, jonka verta virtasi hänen suonissaan. Hänen sydämensä paisui, niin että hän luuli siihen tuiki menehtyvänsä. Mutta äkkiä etäällä olevan lemmittynsä raju ikävöiminen antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan; ja hän tunsi, ettei ollut kiitollinen äidilleen siitä, että hän hänelle oli paljastanut niin paljon kurjuutta; hänestä olisi ollut parempi olla mitään tietämättä, olla mitään muuta ajattelematta, kuin rakkauttaan, olla mistään muusta kärsimättä, kuin rakkaudestaan.
Hän astui huoneisiinsa ja sulkeutui sinne. Toukokuun kuutamo kuvastui parvekkeiden ikkunoihin. Ja hän aukaisi ne, tuntien voimakasta tarvetta hengittää yöilmaa. Hän nojasi rautaristikkoon ja joi pitkin siemauksin öistä virkeyttä. Ääretön rauha vallitsi alhaalla laaksossa; ja Majella-huippu, vielä häikäisevän valkoisena lumipeitossaan, näytti yksinkertaisine ja juhlallisine viivoineen avartavan taivasta. Guardiagrele uinaili valkean karjalauman tavoin Santa Maria Maggioren ympärillä. Yhtä ainoata naapuritalon ikkunaa valaisi keltainen hohde.
Giorgio unhoitti tuoreen haavansa. Yön kauneuden edessä hänellä oli yksi ainoa ajatus: se yö, joka on, menee hukkaan onnelta.
Hän kuunteli. Hiljaisuudessa tunki läheisestä tallista hevosen kavioiden kopina hänen korviinsa; sitten hiljainen kulkusten kilinä. Hän katseli valaistua ikkunaa; ja hän näki tuossa valoisassa nelikulmiossa häälyviä ohi liitäviä varjoja, kuin sellaisten henkilöiden varjoja, jotka liikkuivat sisällä. Hän kuunteli. Hän luuli kuulevansa ovelta heikkoa kolkutusta. Epäröiden hän meni avaamaan.
Se oli Gioconda täti.
— Unhoitatko minut? hän sanoi sisään astuessaan ja syleillessään
Giorgiota.
Giorgio ei ollut saapuessaan häntä nähnyt ja oli todella hänet tällä kertaa unhoittanut. Hän pyysi anteeksi. Hän tarttui tätinsä käteen, pyysi häntä istumaan ja puhui hänen kanssaan hellä sävy äänessä.
Gioconda oli hänen isänsä vanhempi sisar, kuusikymmenvuotias. Hän ontui erään kaatumisen jälkeen; ja hän oli hiukan lihava, mutta sairaalloisen, näivettyneen, verettömän lihava. Hän harrasti yksinomaan uskonnollisia asioita ja asui talon yläkerran syrjäisessä huoneessa, melkein kokonaan erillä perheestä, laiminlyötynä, kenenkään hellimänä, heikkomielisen tavoin kohdeltuna. Hänen maailmansa muodostivat pyhimyskuvat, pyhäinjäännökset, vertauskuvat. Hänen ainoana toimenaan olivat uskonnollisten menojen noudattaminen, häipyminen rukousten yksitoikkoiseen hämärään ja niiden kidutusten kertominen, jonka hänelle tuottivat herkutteluhimonsa. Sillä hän oli perso makeisille ja inhosi kaikkea muuta ruokaa. Hän piti Giorgiosta, hänellä kun oli tapana kotona käydessään tuoda hänelle laatikko makeisia ja pullo ruusu-likööriä.
— Siis — hän sanoi soperrellen melkein hampaattomien leukojensa välillä — sinä siis olet palannut kotia… oi… sinä olet palannut…
Hän katsoi Giorgioon hieman tylsämielisesti, eikä tietänyt sen enempää sanoa; mutta hänen silmistään hohti selvä odotus. Ja huolimatta vastenmielisyydestä, jota hänen hengityksensä Giorgiossa herätti, tämä tunsi sydämensä kutistuvan kokoon huolestuneesta säälistä. "Tämä kurja olento", hän ajatteli "joka on vajonnut inhimillisen alennuksen alimmalle portaalle, tämä köyhä, makeisille perso rukoilija-sisar on minun sukuani!"