— Siis,… toisti täti ilmeisen ahdistuksen valtaamana; ja hänen silmänsä kävivät melkein liian uskaliaiksi.
— Voi, Gioconda täti, suo anteeksi! sanoi Giorgio vihdoin tuskallisen väkinäisesti. Tällä kertaa olen unhoittanut makeiset.
Vanhan naisen kasvot muuttuivat, kuin olisi hän ollut vähällä pyörtyä.
Hänen silmänsä sammuivat. Hän soperteli:
— Se ei tee mitään…
— Mutta huomenna minä niitä ostan, lisäsi Giorgio, sydän kouristuksissa, häntä lohduttaakseen. Minä ostan sinulle niitä; ja sitten tulen kirjoittamaan…
Vanhus elpyi jälleen. Hyvin kiireisesti hän sanoi:
— Tiedätkö, Ursula-luostarin luota voit ostaa makeisia.
Sitten seurasi vaitiolo, jonka kestäessä hän epäilemättä edeltäpäin hengissä nautti huomispäivän suloutta, sillä hänen hampaattomasta suustaan kuuli vähäistä maiskutusta, kuin olisi hän nielaissut liikaa sylkeä; ja hän virkkoi:
— Giorgio parka!… Jospa minulla ei olisi Giorgiotani! Näetkö, mitä tässä talossa tapahtuu? Taivaan rangaistus… Mene katsomaan kukkaruukkuja parvekkeelle. Minä, minä olen aina niitä kastellut. Olen aina ajatellut Giorgiota. Ennen oli minulla Demetrio. Nyt olet sinä minun ainoa turvani.
Hän nousi, tarttui veljenpoikaansa kädestä ja vei hänet ikkunan ääreen; hän osoitti hänelle hyvin hoidettuja kukkaruukkuja, noukki bergamotti-lehden ja ojensi sen hänelle. Hän kumartui koettelemaan, oliko multa kuivaa; sitten hän sanoi: