— Odota.
— Minne menet, Gioconda täti?
— Odota.
Ontuen hän poistui huoneesta. Kotvaa myöhemmin hän palasi ja kantoi ylen vaivaloisesti täytettyä ruiskukannua.
— Mutta miksi teet tuota? Miksi vaivaudut?
— Kukkaruukut tarvitsevat vettä; ellen minä sitä ajattele, kuka sitä ajattelee?
Hän kasteli ruukkuja. Hän huohotti raskaasti; ja tuon vanhan naisen poven käheä korina raateli nuoren miehen sydäntä.
Hän otti kannun hänen kädestään ja sanoi:
— Nyt jo riittää.
He jäivät parvekkeelle, ja vesi tippui hiljaa liristen ruukuista kadulle.