— Kenen on tuo valaistu ikkuna? — kysyi Giorgio katkaistakseen äänettömyyden.
— Oi, vastasi vanhus, — Don Defendente Scioli on kuolemaisillaan.
Molemmat näkivät tuossa keltavaloisessa nelikulmiossa varjojen liikkuvan. Kylmässä yöilmassa vanha nainen alkoi väristä.
— Pane maata, Gioconda täti.
Hän tahtoi saattaa hänet hänen huoneeseensa ylimmässä kerroksessa. Eräässä käytävässä he kohtasivat jotakin, joka vaivaloisesti liikkui permannolla. Se oli kilpikonna. Vanhus pysähtyi ja sanoi:
— Se on sinun ikäisesi: kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt se ontuu kuin minä. Isäsi kerran potkaisi…
Giorgion mieleen muistuivat ehdottomasti Giovanna tädin turturi-kyyhky ja muutamat Albanossa vietetyt hetket.
He saapuivat kynnykselle. Inhoittava haju, taudin ja likaisuuden löyhkä tunki vastaan sisältä. Lampun heikossa valossa näki madonnan ja ristiinnaulitunkuvilla peitetyt seinät, repaleisen vaatesuojuksen, nojatuolin, josta rautarunko ja tappurat pilkistivät esiin.
— Tahdotko tulla sisälle?
— En, Gioconda täti. Mene levolle.