Giorgio vaikeni, katseet maassa, ja ponnisteli tavattomasti hillitäkseen kaikkien hermojensa toivotonta jännitystä tämän tuskan edessä, joka hänelle oli paljastettu niin armottomasti. Oliko tämä nainen siis hänen äitinsä? Tuo vääntynyt, katkera suu, joka lausuessaan noita kovia sanoja niin kauheasti oli rumentunut, oliko se hänen äitinsä suu? Näin siis viha ja suru olivat hänet muuttaneet!
Hän nosti silmänsä häntä katsellakseen, löytääkseen hänen kasvoistaan hänen entisen lempeytensä jäljet. Kuinka lempeäksi hän aikoinaan oli äitinsä huomannut! Mikä kaunis ja hellä olento hän ennen oli ollut! Ja kuinka sydämellisesti hän poikana, nuorukaisena, oli häntä rakastanut! Hän oli ollut pitkä ja solakka, Silveria rouva, valkoihoinen, melkein vaaleatukkainen ja tummasilmäinen; ja koko hänen olemuksessaan oli jalon syntyperän leima, sillä hän oli Spinan sukua, jonka vaakuna yhdessä Aurispa suvun vaakunan kanssa oli kaiverrettu Santa Maria Maggioren holvikaareen. Mikä helläsydäminen olento hän kerran oli ollut! Miksi nyt niin muuttunut? — Poika kärsi jokaisesta hänen epäkauniista liikkeestään, jokaisesta kovasta sanasta, kaikista niistä muutoksista, jotka raivoisa viha oli synnyttänyt hänen kasvoissaan; ja hän kärsi siitä, että näki isänsä häpeän niin paljastettuna edessään, siitä että näki kauhean kuilun, joka oli auennut noiden kahden olennon eteen, joita sai kiittää olemassaolosta. Mistä olemassaolosta!
— Ymmärrät, Giorgio? — äiti yhä vaan ahdisteli häntä. — Ponteva asiaan puuttuminen sinun puoleltasi on välttämätön. Milloin tulet puhumaan hänen kanssaan? Teehän päätös.
Giorgio käsitti; ja hän tunsi sisimpänsä kuin kammoksuvan väristyksen järkyttämäksi; ja sisällään hän vastasi: — Oi äiti, vaadi minulta kaikkea, vaadi minulta mitä kauhein uhraus, mutta säästä minulta tämä askel, älä pakoita minua tähän uhkapeliin. Minä olen pelkuri. — Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton inho ajatellessaan, että hänen täytyisi astua isänsä eteen, ajatellessaan, että hänen täytyisi panna toimeen voiman ja tahdonilmauksen teko. Hän olisi ennemmin antanut hakata poikki kätensä.
Ääni verhottuna hän vastasi:
— Hyvä äiti. Minä tulen puhumaan hänen kanssaan. Tulen löytämään sopivan hetken.
Hän syleili äitiään ja suuteli häntä poskille, ikäänkuin vaieten pyytäen häneltä valettaan anteeksi. Sillä itsekseen hän oli selvillä tästä: en tule löytämään sopivaa hetkeä, enkä tule hänen kanssaan puhumaan. —
He jäivät ikkunan ääreen. Äiti aukaisi ikkunan ja sanoi:
— Ennen pitkää tulevat kantamaan pois Don Defendente Sciolin.
He asettuivat vieretysten. Taivasta katsellen äiti sanoi: