— Millainen päivä!
Guardiagrele, tuo kivinen kaupunki, hohti toukokuun kuulakassa valossa. Raikas tuuli heilutti ruohokorsia räystäiden halkeamissa. Kaikista Santa Maria Maggiore'n halkeamista pisti esiin eräänlaisia pieniä kasveja, joita peittivät lukemattomat punasinervät kukat. Näin tuo ikivanha tuomiokirkko marmoristen ja elävien kukkien verhoamana kohosi taivaansinisille ilmoille.
Giorgio ajatteli: — En tule enää näkemään Ippolitaa. Minulla on synkkä aavistus. Tiedän, että viiden tai kuuden päivän kuluttua matkustan täältä pois, hakemaan tuota unelmiemme hiljaista tyyssijaa; ja samalla tiedän, että ryhdyn johonkin hyödyttömään, etten tule saavuttamaan mitään, että outo este on asettuva tielleni. Kuinka omituista ja epämääräistä on se, mitä tunnen! En tiedä miten lie, mutta joku ääni sisälläni sanoo, että kaikki lähestyy loppuansa. — Ja hän ajatteli edelleen: — Ippolita ei minulle kirjoita. Täälläoloni aikana hän on kaksi kertaa lähettänyt minulle lyhyen sähkösanoman; Pallanzasta ja Bellagiosta. Hän ei koskaan ole minusta tuntunut olleen niin kaukana. Tänä hetkenä kenties joku toinen mies häntä miellyttää. Saattaako rakkaus yhtäkkiä paeta naisen sydämestä? Niin, sisäisen elämän maailmassa kaikki on mahdollista. Hänen sydämensä on väsynyt. Ehkä hän Albanossa muistojen lämmittämänä antoi minulle viimeiset hellät sydämensykintänsä. Ja minä olen pettynyt! Jos osaa erityisiä seikkoja katsella niiden ihanteellisessa valossa, on niissä, riippumatta ulkonaisesta muodostaan, sisällä piilevänä selvä merkitys. No niin, kun ajatuksissani tarkastan kaikkia niitä pikku seikkoja, jotka muodostivat elämämme Albanossa, on niillä selvä merkityksensä, varma leimansa: ne tietävät lopun lähestymistä. Saapuessamme pitkänperjantain iltana Rooman asemalle ja erotessamme, ja kun hän vaunuineen katosi sumuihin, olihan minulla silloin se tunne, että ainaiseksi auttamattomasti olin hänet menettänyt. Olihan minulla järkähtämättömästi lopun tuntemus!
Hänen mielikuvituksestaan sukelsi taas esiin se ele, jolla Ippolita oli verhonnut heidän viimeisen suudelmansa. Ja kuitenkin aurinko, taivaan sini, kukat, kaikki iloiset seikat kuiskasivat hänelle ainoastaan yhtä seikkaa: — Ilman häntä elämä on mahdoton!
Sinä hetkenä sanoi äiti, kumartuen ulos ikkunasta ja katsoen tuomiokirkon ovelle: — He tulevat ulos.
Ruumissaatto kirkollisine arvo-merkkeineen astui kirkosta. Arkkua kantoi hartioillaan neljä mustan kaapun peittämää miestä. Kaksi niinikään kaapun verhoamaa pitkää saattaja-riviä seurasi kantaen palavia vahakynttilöitä.
Kahdesta kaapussa olevasta reiästä ei nähnyt muuta kuin silmät. Tuulessa läähättivät ajoittain tuskin näkyvät pienet kynttiläliekit; muutamat niistä sammuivat; ja kuumaa vahaa itkien kynttilät sulivat loppuun. Jokaisella kaapun verhoamalla oli sivullaan avojalkainen lapsi, joka kokosi sulavan vahan molempiin pivoihin.
Kun koko jono oli ehtinyt astua kadulle, alkoi soittokunta,
punapukuinen, valkosulilla koristettu, kaiuttaa surumarssia.
Ruumisarkun kantajat noudattivat astuessaan soiton tahtia.
Vaskisoittimet loistivat päivänpaisteessa.
Giorgio ajatteli: kuinka surullisen naurettava kunnianosoitus seuraa ihmistä hänen viimeiseen leposijaansa! Hän näki itsensä lepäävänä ruumisarkussa, lautoihin suljettuna, verhottujen miesten kantamana, soihtujen ja noiden kauheiden puhallussoittimien seuraamana. Tämä kuvittelu täytti hänen mielensä inholla. Sitten vetivät hänen huomionsa puoleensa nuo ryysyiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, epätasaisin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijottaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat alas tipahtelevaa vahaa.
— Don Defendente parka! — mutisi äiti, nähdessään jonon poistuvan.