Sitten hän väsyneenä lisäsi, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen, eikä pojalleen.
— Mutta miksi sanon parka! Hän on käynyt sisälle rauhaan; ja me jäämme tänne matoiseen maailmaan kärsimään.
Poika katsoi häneen. Heidän katseensa kohtasivat toisensa; ja äiti hymyili hänelle, mutta hänen hymynsä oli niin heikko, ettei yksikään hänen kasvonsa piirre liikkunut. Se oli kuin ohuen, tuskin huomattavan harson siirtyminen noiden kasvojen yli, joissa yhä viipyi surullisuuden leima. Ja tämä heikko välkähdys muuttui pojan silmissä äkilliseksi, voimakkaaksi valoksi; sillä hän näki, näki nyt vasta täydellisesti tuskan parantamattoman tuhotyön äidin kasvoissa.
Rajun hellyyden puuska paisutti hänen rintaansa sen hirvittävän ilmestyksen edessä, jonka tuo hymy hänelle paljasti. Äiti, hänen äitinsä, ei enää voinut hymyillä muuten kuin tuolla tavoin, yksinomaan tuolla tavoin! Kärsimyksen jäljet olivat poistamattomasti painuneet noihin rakkaisiin kasvoihin, joiden hän niin usein oli nähnyt hyvyyttä uhkuen kumartuvan hänen ylitseen taudin ja huolen vallitessa. Äiti, hänen äitinsä, riutui vähitellen, kului päivä päivältä, lähestyi hautaa, auttamattomasti. Ja hän ei aikaisemmin, kun äiti purki tuskaansa, ollut kärsinyt hänen tuskansa tähden, vaan loukatusta itsekkäisyydestä, siitä holhouksesta, jonka äidinsurun raivokas purkaus oli hänen sairaille hermoilleen asettanut.
— Oi, äiti! hän soperteli, kyynelten tukehuttamana, tarttuen hänen molempiin käsiinsä ja vetäen hänet takaisin huoneeseen.
— Giorgio, mikä sinun on? Poikani, mikä sinun on? huusi äiti pelästyneenä, nähdessään hänen kasvonsa kokonaan kyynelten kostuttamina. — Sano minulle, mikä sinun on.
Oi, tuo oli se rakas ääni, tuo ainoa unhoittumaton ääni, joka tunki hänen sielunsa pohjaan. Se oli tuo lohduttava, anteeksiantava, neuvova ääni, täynnä ääretöntä hyvyyttä, ääni, jota hän oli kuunnellut synkimpinä päivinään; se ääni se oli! Vihdoin hän jälleen tunsi tuon entisaikojen olennon, tuon ihaillun olennon.
— Oi, äiti, äiti.
Nyyhkyttäen hän sulki hänet syliinsä, kasteli häntä kuumilla kyynelillään ja suuteli tajuiltansa ollen hänen poskiaan, silmiään ja otsaansa.
— Äiti parkani!