Hän pani hänet istumaan, polvistui hänen eteensä; hän katseli häntä kauan, ikäänkuin nyt vasta pitkistä ajoista hänet taas olisi nähnyt. Suu suonenvedon tapaisesti vääntyneenä, ja vaivoin tukahuttaen nyyhkytyksen, joka kuristi kokoon hänen kulkkunsa, hän kysyi:
— Olenko sinua hyvin suuresti pahoittanut?
Hän pyyhki Giorgion kyynelet ja silitti hänen hiuksiansa. Nyyhkytysten keskeyttämällä äänellä hän sanoi:
— Ei, ei, Giorgio. Sinä et saa olla suruissasi, sinä et saa kärsiä… Jumala on pitänyt sinua kaukana tästä talosta. Sinä et saa kärsiä. Koko elinaikani, sinun syntymästäsi alkaen, olen aina koettanut säästää sinulta joka huolen, joka surun, joka uhrauksen. Ja tällä kertaa en ole voinut vaieta! Minun olisi pitänyt vaieta, olla sinulle mitään sanomatta. Anna minulle anteeksi, Giorgio. En ajatellut, että sinua niin pahoittaisin. Älä itke, minä pyydän! Älä enää itke! Pyydän sinua, Giorgio… En voi nähdä sinun itkevän.
Hän oli vähällä menettää tasapainonsa, hän ei kauempaa voinut sietää tuskaansa.
— Katsohan — sanoi Giorgio — en enää itke.
Hän laski päänsä äidin polvelle; hän jäi pitkäksi aikaa siihen äidin hyväilevän käden alaiseksi; hän rauhoittui. Aika ajoin pudisti häntä vielä nyyhkytys. Kaukaiset huolet lapsuudenajoilta kulkivat hänen henkensä ohi epämääräisen tunteen muodossa. Hän kuuli pääskyjen visertelevän, saksien teroittajan rattaan surinan, ihmisten kadulla puhuvan; hyvin tunnettuja ääniä, joita hän ennen iltapäivinä oli kuullut; ääniä, jotka tuottivat hänelle ahdistusta. Jonkunlainen häälyvä epävarmuus seurasi äskeistä puuskausta; mutta kun Ippolitan kuva sukelsi esiin, joutui koko hänen sisäinen elämänsä taas niin rajusti kuohuksiin, että äidin polvilla lepäävä poika päästi huokauksen äitiä kohti.
Äiti kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi:
— Mikä huokaus!
Giorgio hymyili hänelle silmät ummessa; mutta ääretön alakuloisuus kouristi hänet, lohduton väsymys, toivoton tarve viipymättä väistyä pois taistelusta.