Samoin kuin lämpö pakenee kuolleesta ruumiista, pakeni hänestä vähitellen kiintymys elämään. Siitä hellästä mielenliikutuksesta, jota hän äsken oli tuntenut, ei jäänyt mitään jälelle; äiti muuttui hänestä taas oudoksi olennoksi. — Mitä hän saattoikaan häntä varten tehdä? Pelastaako hänet? Antaa hänelle takaisin rauhan? Antaa hänelle jälleen terveyden ja ilon? Eikö tuho ollut parantamaton? Eikö hänen elämänsä jo ollut ainiaaksi myrkytetty? — Äiti ei enää voinut tarjota hänelle mitään tyyssijaa, kuten lapsuudessa, kuten entisaikoina. Äiti ei voinut häntä ymmärtää, lohduttaa, tehdä terveeksi. Liian erilaiset olivat heidän mielipiteensä, liian erilainen oli heidän elämänsä. Äiti ei siis saattanut hänelle tarjota muuta, kuin oman kärsimyksensä näyn.
Giorgio nousi, suuteli häntä, läksi hänen luotaan, poistui, kiipesi ylös huoneustoonsa ja meni ulos parvekkeelle. Majella näytti ruusunpunaiselta iltavalaistuksessa. Se kohosi suunnattoman suurena pehmeine ääriviivoineen vihertävälle taivaalle. Pääskyjen huumaavat huudot jotka leikkelivät ilmaa, työnsivät hänet pois; hän heittaysi vuoteelleen.
Leväten selällään hän ajatteli: — Minä siis elän, mina hengitän. Mika on elämäni sisällys? Millaisten voimien mielivallan, minkä lakien pakon alainen se on? En ole itseni herra, pakenen itseäni. Se tunne, mikä minulla on olemassaolostani on sen tunteen kaltainen joka olisi henkilöllä, joka on tuomittu seisomaan alati horjuvalla ja vaaranalaisella pohjalla ja joka alinomaan huomaisi, että häneltä puuttuu vahva alusta mille jalkansa asettaisi. Olen alati täynnä tuskaa; mutta tuskanikin on epämääräinen. En tiedä onko se sitä tuskaa, jota tuntee pakolainen, minkä kintereillä takaa-ajaja on, vai sen takaa-ajajan tuskaa, joka tavoittelee pakenijaa eikä häntä koskaan saavuta. Ehkä se on kumpaakin.
Pääskyt visertelivät ja lentivät parvina kuin mustat nuolet edestakaisin parvekkeen nelikulmio-aukon ohi.
— Mikä minulta puuttuu? Mikä vika on henkisessä rakenteessani? Mikä on hervottomuuteni syy? Minulla on polttava elämän ikävä, tarve tasaisesti kehittää kaikki voimani, tuntea itseäni sopusointuiseksi ihmiseksi. Ja sen sijaan riudun päivä päivältä — joka päivä elämä pakenee minua lukemattomista näkymättömistä aukoista, ja minä olen kuin puoleksi tyhjentynyt rakko, joka huljutetun nesteen jokaisesta liikkeestä saa uuden irvimuodon. Voimani eivät tuota minulle muuta hyötyä kuin että ylen vaivaloisesti kuljettavat minulle muutamia tomuhiukkeita, joihin mielikuvitukseni luo suunnattoman suuren kivimöhkäleen painon. Alinomainen revinneisyys häiritsee kaikkia ajatuksiani ja saattaa ne tehottomiksi. Mikä minulta puuttuu? Kenellä on siis tuo osa olennostani, joka on ulkopuolella tajuntaani, ja joka kuitenkin on minulle välttämätön, jotta voisin edelleen elää? Vai onko tuo olemukseni osa jo kuollut, ja voinko minä liittyä siihen jälleen vasta kuollessani? Niin on. Kuolema todella minua houkuttelee.
Santa Maria Maggioren kellot soivat iltamessuun. Giorgio näki hengissä jälleen ruumissaaton ja kaapuun verhotut; ja nuo repaleiset lapset, jotka vaivaloisesti ja hieman kumarassa, häälyvin askelin ja silmät tarkkaavasti tuijoittaen loimuaviin liekkeihin, kokosivat sulanutta vahaa.
Nämä lapset hän kauan muisti. Kirjoittaessaan myöhemmin lemmitylleen, hän kehitti sitä salaista symboolia, jota kuvia tavoitteleva henkensä himmeästi oli tajunnut. "Yksi noista lapsista, joka oli laiha ja kellervä, nojasi toisella kädellään kainalosauvaan ja kokosi toisella vahaa, laahustellen eteenpäin erään kaapuun verhotun vieressä, joka piti vahasoihtua raa'an suuressa kourassaan. Näen heidät molemmat vielä; enkä koskaan tule heitä unhoittamaan. Kenties on minussa jotain, mikä saattaa minut tuon lapsen kaltaiseksi. Todellinen elämäni on erään salaperäisen, tuntemattoman voiman vallassa, joka sulkee sen rautakouraansa; ja minä näen sen menehtyvän ja laahustelen vallan lähelle ja ponnistelen kootakseni ainakin pienen osan siitä. Ja joka pisara polttaa poloista kättäni." —
III.
Pöydällä oli maljakossa vihko tuoreita ruusuja, toukokuun ruusuja, jotka nuorempi sisar, Camilla, oli poiminut puutarhasta. Pöydän ääressä istuivat isä, äiti, Diego veli, ja tuona päivänä, Camillan sulhanen ja vanhempi sisar, Cristina, ynnä tämän puoliso ja vaaleatukkainen poika, jolla oli lumivalkea iho ja joka vivahti puoleksi auenneeseen liljannuppuun.
Giorgio istui isän ja äidin välissä.