Cristinan mies, paroni Palleaurea Don Bartolomeo Celaia, puhui hermostuttavalla äänellään kaupunkilaisjuonista. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, laiha, päälaelta kalju, kuin olisi hänellä ollut tonsuuri, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajetut. Jonkunmoinen liikkeiden kulmikkaisuus ja käytöstapojen melkoinen julkeus muodostivat omituisen vastakohdan hänen hengelliselle ulkomuodolleen.
Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan Giorgio ajatteli: Saattaako Cristina olla onnellinen? Voiko hän rakastaa tuota miestä? Cristina, tuo lempeä, rakastava olento, jonka olen nähnyt usein itkevän äkillisissä hellyydenpurkauksissa, Cristina, joka koko elämänajaksi on kahlehdittu tuohon kuivaan, melkein vanhaan mieheen, joka alinomaa on täynnä katkeruutta typerän paikallis-politiikan johdosta! Eikä hän saata löytää lohdutusta edes äitiydestään; eihän hän voi muuta kuin riutua tuskasta ja huolesta tuon kivulloisen, verettömän, alati miettiväisen lapsen vuoksi. Sisar parka! —
Hän katseli sisartaan sääliväistä hyvyyttä uhkuvin katsein. Cristina hymyili häneen päin yli ruusujen ja kallisti sulavanliikkeisesti päätään hieman vasemmalle, kuten hänen oli tapana.
Cristinan vieressä Giorgio näki Diego veljensä istuvan. Näyttävätkö he polveutuvan samasta verestä? Cristina on suureksi osaksi perinyt äitinsä sulouden; hänellä on äitimme silmät ja varsinkin hänen käyttäymisensä ja eleensä. — Mutta Diego! —
Giorgio katseli veljeänsä ja tunsi häneen nähden vaistomaista vastenmielisyyttä, jota jokainen olento tuntee vallan vastakohtaisen, ristiriitaisen ja ehdottomasti toisenluontoisen olennon suhteen. Tuo veli söi ahneesti, koskaan luomatta katseitaan ylös lautaselta, kokonaan vajonneena syömishommaansa. Hän ei vielä ollut kaksikymmentävuotias; mutta hän oli lyhytläntä ja tanakka, jo hieman lihava, ja punoittava kasvoiltaan. Pienet harmaat matalan otsan alla piilevät silmät eivät osoittaneet mitään älyllisyyden välkettä; punervat karvat peittivät hänen poskiaan ja vahvoja poskipäitään ja varjostivat hänen paksuhuulista ja aistillista suutansa; samat hipiäkarvat peittivät hänen käsiäänkin alkaen likaisista kynsistä, jotka ilmaisivat, miten hän halveksi pienintäkin huolellisuutta.
Giorgio ajatteli: Hän on eläimellinen. On merkillistä, mikä vastenmielisyys minulla on voitettavana, ennenkuin voin mainita hänelle välinpitämättömimmän sanan, ennenkuin vastaan hänen yksinkertaiseen "hyvään päiväänsä". Kun hän puhuu kanssani, hän ei koskaan katso minua silmiin. Kun katseemme satunnaisesti kohtaavat toisensa, hän huomiotaherättävän nopeasti kääntyy pois. Ilman kaikkea syytä hän melkein yhä punastuu minun edessäni. Olenpa ylen utelias tietämään, mitä hän minusta ajattelee! Varmaankaan hän ei minua rakasta. —
Hänen ajatuksensa ja tarkkaavaisuutensa siirtyivät vaistomaisesti isään. Diego oli tämän miehen todellinen perillinen.
Isä oli lihava, verevä ja voimakas, ja hänen jäsenensä näyttivät lakkaamatta uhkuvan aistillisen elinvoiman hehkua. Poskipäät olivat hyvin raskaat; suu paksuhuulinen ja käskevä, rajusti puhkuva; silmät sameat ja hieman kierot; nenä iso, liikkuva, punaisten pilkkujen peittämä; kaikissa kasvojen piirteissä oli kiivauden ja kovuuden leima. Jokaisessa liikkeessä, jokaisessa asennossa oli voimanponnistuksen raivokkaisuus, ikäänkuin tämän suuren ruumiin lihakset olisivat olleet alituisessa taistelussa sen ylenmääräisen lihavuuden kanssa. Liha, tuo inhoittava aine täynnä suonia ja hermoja, jänteitä, rauhasia ja luita, täynnä vaistoja ja tarpeita; liha, joka hikoilee ja levittää pahaa hajua; liha, joka käy muodottomaksi sairaudesta, haavoista, joka peittyy syylillä, rypyillä, känsillä, hiuksilla; tämä eläimellinen puoli rehoitti tuossa miehessä häpeämättömän rohkeasti ja herätti hänen herkkätunteisessa naapurissaan melkein kammoa.
— Ennen hän ei ollut sellainen, ei, kymmenen, viisitoista vuotta sitten hän ei ollut sellainen, ajatteli Giorgio. — Muistan tarkalleen, ettei hän ollut sellainen. Näyttää siltä, kuin tämä salaisen raakuuden outo pöhöttyneisyys vähitellen olisi hänessä kehittynyt; ja minä olen tuon miehen poika!
Hän katseli isää. Hän huomasi molemmissa silmäpielissä ohimoiden alla syvän ryppyverkon, ja molempien silmien alla turvottuman, tummansinervän pussinmuotoisen paisuman. Hän huomasi lyhyen, paksun, punoittavan, halvaukseen taipusan kaulan. Hän pani merkille, että viikset ja tukka olivat värjätyt. Vanhuus, ukoniän alku aistillisessa ihmisessä, tuo armoton työ, jonka pahe ja aika toimeenpanee, tuo turha ja epäonnistunut yritys keinotekoisesti salata hiusten vanhuuden harmautta, äkillisen kuoleman uhkausta — kaikki nuo kurjat ja surulliset, alhaiset ja traagilliset ilmiöt, kaikki nuo inhimilliset heikkoudet järkyttivät pojan mieltä mitä ankarimmin. Mutta samalla valtasi hänet ääretön sääli isää kohtaan. — Soimatako häntä? Hänkin kärsii. Tuossa lihassa, joka minussa herättää niin voimakasta vastenmielisyyttä, kaikessa tuossa raskaassa lihamöhkäleessä asuu sielu. Kuka tietää, miten paljo väsymystä ja levottomuutta siinä piilee! — Varmaankin hän mielettömästi pelkää kuolemaa. —