Ja heti hänen mielikuvituksessaan syntyi hänen isänsä kuolinkamppauksen kuva: kuin salaman iskemänä hän makasi maassa; ei vielä täydelleen kuolleena, kalvakkana, mykkänä, vääntyneenä, silmät tuijottaen täynnä kuoleman kauhua, ruumis vavahdellen; kuin näkymättömän vasaran iskusta jäi sitten jäljelle ainoastaan liikkumaton ainemöhkäle. — Oliko äitini häntä itkevä? —
— Sinä et syö, et juo. Et ole kajonnut melkein mihinkään, sanoi äiti hänelle. Etkö voi hyvin?
Ja Giorgio vastasi:
— En, äiti. Tänä aamuna minun ei ole nälkä.
Hän kuuli pöydän läheltä hiipivää laahustelemista ja kääntyi sinne päin. Hän näki vanhuuttaan heikon kilpikonnan ja muisti Gioconda tädin sanat: "Se ontuu kuin minä. Isäsi sitä kerran potkaisi."
Giorgion katsellessa sitä, sanoi äitikin, hymyn hohde huulilla:
— Se on yhtä vanha kuin sinä. Minä kannoin sinua sydämeni alla, kun se tuotiin minulle.
Ja sama ohut hymy huulillaan hän jatkoi:
— Se oli mitättömän pieni ja sen kuori oli melkein läpikuultava. Se näytti lelulta. Se on vähitellen kasvanut tässä talossa.
Hän otti omenan kuoren ja tarjosi sen kilpikonnalle. Vielä hetken hän katseli elukkaparkaa, joka hitaasti vapisten liikutti kellervää käärmettä muistuttavaa päätänsä. Sitten hän miettiväisen näköisenä alkoi kuoria appelsiinia Giorgiolle.