— Hän muistelee menneisyyttä, ajatteli Giorgio, nähdessään äidin noin vaipuneen ajatuksiin. Hän arvasi, mikä sanomaton surullisuus epäilemättä tulvi äidin sieluun hänen muistellessaan onnellisia aikoja, nyt kun kaikki oli hävitettyä, kaikki lopussa, palaumattoman lopussa niin paljon petoksen, niin paljon halpamaisuuden jälkeen… Kuinka huokaakaan hänen sydämensä tämän taakan alla! Epätoivo varmasti vääntelee hänen sisälmyksiään! —
Nuorukainen koki mielikuvituksessaan äitinsä tuskat, tunsi sisällään äidin äärettömät kärsimykset. Hän viipyi tässä hellän säälin ylimmässä tuntehikkaisuudessa, hän tahtoi sen täydelleen tyhjentää, kunnes kyynelet verhosivat hänen silmänsä. Pakoittaen hän niitä pidätti. Mutta hän tunsi kuinka ne kaikesta huolimatta vierivät sanomatonta hellyyttä nostaen. — Oi, äiti, jospa tietäisit!
Kääntyessään hän näki Cristinan, joka hymyili hänelle ruusujen yli.
Camillan sulhanen sanoi:
— Se ilmaisee lain tuntemisen puutetta. Kun joku tuo esiin sen vaatimuksen, että…
Paroni hyväksyi nuoren tohtorin todistusperusteet ja toisti hänen jokaisen lauseensa jälkeen:
— Epäilemättä… epäilemättä.
He vetivät alas pormestarin kunnian.
Nuori Alberto istui Camillan, morsiamensa vieressä. Hän oli kiiltävä ja punoittava kuin vahanukke; hänellä oli suippoparta, hiukset keskeltä jakauksella, otsalla muutama hyvin järjestetty kihara, ja nenällä kultareunaiset kakkulat.
— Tuo nyt siis on Camillan ihanne, ajatteli Giorgio. — He ovat jo kauan hillitsemättömän intohimoisesti toisiaan rakastaneet. He uskovat tulevaan onneensa. He himoitsevat kipeästi toisiansa. Alberto on epäilemättä johdattanut tuon olentoparan idyllin kaikkien yhteiskohtien läpi. Camilla on hemmoiteltu; hän on luulosairas; pitkin päivää hän ei tee mitään muuta, kuin korkeintaan rimputtelee rakkaalla pianollaan noktyrnejään. He tulevat menemään naimisiin. Ja mikä on oleva heidän kohtalonsa? Itserakas, ontto nuori mies, ylen hempeätunteinen nuori nainen maaseutukaupungin karussa olemassaolossa…