Hän seurasi vielä hetken aikaa itsekseen näiden molempien läpimittais-olentojen kehitystä. Hän tunsi jotakin tuskan tapaista sisareensa nähden. Hän katseli häntä.
Tämä sisar oli ulkonaisesti hieman hänen näköisensä. Hän oli pitkä ja solakka, hänen tukkansa oli kaunis, vaaleanruskea ja silmänsä kirkkaat, mutta vaihtuvat: milloin ne näyttivät vihreiltä, milloin sinisiltä, milloin harmailta. Hänen kasvonsa hohtivat ohuen jauheen peittäminä vielä kalpeampina. Povella hänellä oli kaksi ruusua.
— Kenties hän ei ole minun näköiseni ainakaan ulkonaisesti. Kenties sulkee hänen sielunsa itsetiedottomasti muutamia tuollaisia turmiollisia ituja, jotka minun tajunnassani niin voimakkaina ovat versoneet. Hänen sielunsa on varmaankin täynnä levottomuutta ja salaista surumielisyyttä. Hän on sairas, tuntematta tautiansa.
Tuona hetkenä nousi äiti. Muut seurasivat hänen esimerkkiänsä, mutta isä ja Don Bartolomeo jäivät vielä istumaan ja polttamaan. Molemmat tuntuivat sinä hetkenä Giorgiosta vielä vihattavammilta. Hellästi hän kietoi toisen kätensä äidin, toisen Cristinan vyötäisille ja veti heidät näin kanssaan sivuhuoneeseen. Hänen sydämensä paisui tavattomasta hellyydestä, tavattomasta säälistä. Kun noktyrnin ensi sävelet kaikuivat, jota Camilla alkoi soittaa, hän sanoi Cristinalle:
— Miksi emme mene puutarhaan?
Äiti jäi kihlautuneiden luo.
Giorgio ja Cristina menivät hiljaisen poikasen kanssa alas puutarhaan.
Hetken he kulkivat puhumatta vieretysten. Giorgio oli kietonut käsivartensa sisarensa käsivarren ympäri, kuten hänellä oli tapana tehdä Ippolitalle.
— Laiminlyöty puutarha pahainen! mutisi sisar pysähtyen. — Muistatko kaikki leikkimme, kun olimme pieniä?
Hän katseli poikaansa, pikku Lucaa.