— Mene, pikku Luca; juokse ja leikittele!
Lapsi ei kuitenkaan hievahtanut hänen vierestään. Päinvastoin se tarttui äitinsä käteen. Huoaten tämä katsoi veljeensä.
— Näetkös, sellainen hän aina on. Hän ei juokse, ei leiki, ei naura. Aina hän riippuu kiinni minusta. Hän ei koskaan päästä minua. Kaikki häntä huolestuttaa.
Giorgio ei kuunnellut hänen sanojaan, sillä hän oli vaipunut ajattelemaan kaukaista lemmittyään.
Puutarha oli puoleksi päivänpaisteessa, puoleksi varjossa, ja sitä ympäröi muuri, missä muuriruukkiin pistetyt lasipalat välkkyivät. Lehtimaja-käytävä kulki pitkin muurin kuvetta. Toisella sivulla oli säännöllisten välimatkojen päässä sypressejä, korkeita ja solakoita, ja suoria kuin vahakynttilät, ohuine latvoineen, tummina, melkein mustina, rauta-keihäiden muotoisina. Eteläpuolella, auringonpaisteisella rinteellä, rehoitti muutamia appelsiini- ja sitruuna-puurivejä jotka paraikaa kukoistivat. Muuhun puutarhaan oli siroitettu ruusupensaita, syrenipensaita ja vahvatuoksuisia yrtti-kimppuja. Siellä täällä näki vielä muutamia pieniä myrtti-ryhmiä, joiden muodostamat kuviot olivat kehystäneet aikoja sitten kadonneita kukkalavoja. Eräässä sopessa kohosi kirsikkapuu. Keskellä oli pyöreä puutarha-allas täynnä sameata vettä, missä luppakasvi vehreänä rehoitti.
— Muistatko vielä, sanoi Cristina — kuinka sinä putosit altaaseen ja Demetrio setä sinut siitä pelasti? Mikä pelästys! Se oli ihme, että hän sai sinut hengissä vedestä ylös.
Kuullessaan mainittavan Demetriota, Giorgio säpsähti. Se oli tuo rakas nimi, tuo nimi, joka aina pani hänen sydämensä vavahtamaan. Hän kävi nyt tarkkaavaiseksi sisarensa puheelle. Hän katseli vedenpintaa, jolla pitkäkoipiset hyönteiset temmelsivät. Hänet valtasi levoton halu puhua tuosta vainajasta, lakkaamatta puhua hänestä, palauttaa kaikki häntä koskevat muistot. Mutta hän pidätti itsensä kuin ylpeä ihminen ainakin, joka säilyttää salaisuutensa, yksinäisyydessä sillä mieltään virkistääkseen. Hän pidätti itsensä melkein mustasukkaisena ajatellessaan, että sisar voisi surettua ja käydä pehmeäksi vainajaa muistellessaan. Tuon vainajan muisto kuului yksinomaan hänelle. Hän säilytti sitä alati mielensä sisimmässä, syvän ja surullisen hartaasti. Demetrio oli ollut hänen todellinen isänsä; hän oli ollut hänen ainoa oikea omaisensa.
Ja taas hän näki tuon lempeän ja miettiväisen miehen edessään, nuo kasvot täynnä miehekästä alakuloisuutta, joihin valkea keskelle otsaa valuva kihara loi omituisen sävyn.
— Muistatko, sanoi Cristina, kuinka sinä eräänä iltana olit piiloittautunut ja kuinka seuraavaan aamuun asti pysyit piilossasi jääden koko yöksi ulos? Kuinka silläkin kertaa pelästyttiin! Kuinka sinua etsimme! Ja kuinka sinun tähtesi itkimme!
Giorgio hymyili. Hän muisti, ettei hän pilalla ollut piilottautunut, vaan julmasta uteliaisuudesta, jotta häntä olisi pidetty hukkaan joutuneena ja jotta hänen omaisensa olisivat häntä itkeneet. Tuona iltana, kosteana, levollisena iltana hän oli kuullut ne äänet, jotka häntä kutsuivat, oli kuunnellut kaikkea sitä hälyä, joka tunki hätääntyneestä talosta, ja täynnä pelkoa ja iloa hän oli henkeänsä pidättänyt, kun näki häntä etsivien henkilöiden kulkevan vallan läheltä lymypaikkansa ohi. Sitten oli puutarha, turhaan etsittynä ristiin rastiin, vaipunut hiljaisuuteen. Ja katsellessaan taloa, missä ikkunat vuoroin valaistiin ja pimenivät, kuin hätääntyneiden ihmisten hääriessä edestakaisin ainakin, hänet oli vallannut tavaton tunne, kiihkeä aina kyyneliin saakka: hän oli tuntenut surkua omaistensa tuskaan ja itseensä, ikäänkuin todella olisi joutunut tuhon omaksi, mutta sittenkin hän oli jäänyt piilopaikkaansa. Ja sitten oli aamuhämärä saapunut; ja tämä hidas valon leveneminen äärettömään äänettömyyteen oli ikäänkuin karkoittanut hänen aivoistaan mielettömyyden usvan, oli palauttanut häneen todellisuuden tietoisuuden, oli herättänyt hänen omantuntonsa. Peläten ja kauhistuen hän oli ajatellut isää ja odottavaa rangaistusta, oli katsonut puutarha-ammetta ja tuntenut vetovoimaa tuohon vaaleaan ja lempeään veteen, joka kuvasti taivasta ja jossa muutamia kuukausia aikaisemmin jo melkein oli löytänyt kuoleman…