— Se tapahtui Demetrion poissaollessa — senkin hän muisti.
Tunnetko, Giorgio, mikä tuoksu? sanoi Cristina. — Tahtoisin poimia muutaman kukkasen.
Ilma, joka oli kokonaan kostean kuumuuden täyttämä ja usvien painostama, saattoi mielen pehmeän haaveilevaksi. Syrenipensaan tertut, appelsiini-kukat, ruusut, hajuruohot ja myrtit — kaikki yhdistivät lemunsa yhdeksi ainoaksi voimakkaaksi ja suloiseksi tuoksuksi.
— Giorgio, kysyi äkkiä Cristina, — miksi sinä olet niin miettiväinen?
Tänä hetkenä Giorgio, imiessään sieramiinsa tuoksua, oli tuntenut, miten hänen sisällään nousi voimakas temmellys, miten koko hänen intohimonsa raivokkaasti purkautui, miten Ippolitan ikävöiminen voitti kaikki muut tunteet, miten tuhannet aistillisen nautinnon muistot kohosivat hänen suonissaan.
Epäröiden ja hymyillen Cristina lisäsi:
— Ajatteletko… häntä?
— Niin, sehän on totta, sinä tiedät! huudahti Giorgio, joka sisarensa lempeästä katseesta punastui hän muisti edellisenä syksynä syyskuulla, ollessaan vieraana Torrette di Sarsossa, meren rannalla, puhuneensa sisarelleen Ippolitasta.
— Vieläkö pidät hänestä… yhtä paljon?
— Yhä vielä.