Enempää sanaakaan puhumatta he kulkivat hedelmäpuita kohti, molemmat eri mielenliikutuksen valtaamina: Giorgio tunsi sisarensa kanssatietämyksestä tuskansa vielä kiihtyneeksi; Cristina taas tunsi kumeasti oman tukahutetun ikävöimisensä taas leimahtavan ilmoille, ajatellessaan tuota tuntematonta naista, jota veljensä ihaili. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, ja se lievensi heidän huoltansa.
Cristina astui nopeaan lähemmäksi appelsiini-puita, huudahtaen:
— Jumalani, kuinka paljon kukkia!
Kuroittaen ylös käsiään hän alkoi niitä poimia ja taivutti oksia, katkoakseen pienet oksat. Kukkia sateli hänen päähänsä, hartioilleen ja rinnalleen. Koko maa yltympäri oli appelsiini-kukkien verhoama, kuin tuoksuvan lumen peitossa. Ja hän oli tuossa asennossa viehättävä, soikeine kasvoineen, kaula valkeana hohtaen. Mutta ponnistus nosti punan hänen poskilleen. Äkkiä hän antoi käsivartensa vaipua, kävi kuolonkalpeaksi ja hoiperteli, kuin äkillisen pyörtymyksen kouristamana.
— Cristina, mikä sinun on? Mikä sinua vaivaa? — huusi Giorgio kauhistuneena, tukien häntä käsivarsillaan.
Cristina ei voinut vastata, hänen kulkkunsa oli kuin kokoon kuristettu äkillisestä pahoinvoinnista. Hän näytti eleillään, että tahtoi pois puiden luota; ja hän astui muutaman epävarman askeleen Giorgion tukemana, sillävälin kuin Luca katseli häntä säikähtynein silmin. Cristina pysähtyi ja hengitti syvään; sitten hän sanoi, ääni yhä vielä heikkona, vähitellen saaden värinsä takaisin:
— Älä pelästy, Giorgio… se ei ole mitään. Olen siunatussa tilassa… Tuo ylen voimakas tuoksu on pannut minut voimaan pahoin… Mäethän, se menee ohi. Nyt voin taas hyvin.
— Tahdotko, että palaamme ylös taloon?
— En, jääkäämme tänne. Istukaamme tähän.
Vanhalle puu-istuimelle lehtimajan suojaan he laskeutuivat. Nähdessään pojan vakavan ja haltioituneen katseen, Giorgio huusi ikäänkuin häntä vilkastuttaakseen: