— Pikku Luca!
Lapsi painoi raskaan päänsä äidin syliin. Hän oli hento kuin kukan varsi; ainoastaan vaivoin hän näytti kannattavan päätään kaulallaan. Hänen ihonsa oli niin ohut, että kaikki suonet, hienot kuin siniset silkkirihmat, kuulsivat sen läpi. Hänen hiuksensa olivat tavattoman vaaleat, melkein valkeat. Silmät, lempeät ja kosteat kuin karitsalla, olivat taivaansiniset ja pitkien vaaleiden ripsien reunustamat.
Äiti hyväili häntä, puristaen kokoon huuliaan, pidättääkseen itkuaan.
Mutta kaksi kyyneltä valui alas, kostuttaen poskia.
— Oi, Cristina!
Giorgion lempeä äänenpaino lisäsi hänen mielenliikutustaan. Toisia kyyneleitä alkoi valua, kastellen poskia.
— Näetkös, Giorgio; minä en koskaan ole vaatinut mitään, olen aina vastaanottanut kaiken, olen aina alistunut kaikkeen; en koskaan ole valittanut, en koskaan ole kapinoinut… Sinä sen tiedät, Giorgio. Mutta tämäkin vielä, tämäkin vielä! Että en pojastani löydä vähintäkään lohdutusta!
Hänen äänensä värähteli kyynelistä, syvän alakuloisuuden liikuttamana.
— Sinä näet, Giorgio, sinä näet, millainen hän on. Hän ei puhu, ei naura, ei leiki, ei koskaan ole iloinen, hän ei tee mitään sellaista, mitä kaikki muut lapset tekevät… En tiedä, mikä häntä vaivaa. Ja minusta tuntuu, kuin rakastaisi hän minua sydämellisesti, kuin ihailisi hän minua! Hän ei koskaan väsy minuun, ei koskaan. Minusta tuntuu, kuin riippuisi hän alati kiinni hengityksestäni. Oi, jos voisin sinulle kuvata eräitä pitkiä, pitkiä, loppumattomia päiviä… Työskentelen vallan lähellä ikkunaa; nostan silmäni ja kohtaan hänen katseensa, jotka minuun tuijottavat, alinomaan tuijottavat… Se on hidasta kidutusta, tuskaa, jota en voi sinulle kuvata. Minusta tuntuu, kuin sydämeni vähitellen kuivuisi kokoon.
Ahdistuksen tukahuttamana hän keskeytti puheensa. Hän pyyhki kyyneleitään.
— Jos ainakin, — hän lisäsi — jos ainakin se, mitä kannan sydämen alla, tulisi, joskaan ei kauniina, niin ainakin terveenä päivän valoon. Jos Herra minua kerran auttaisi!