Hän vaikeni, tarkkaavaisena, ikäänkuin olisi sen uuden elämän tykytyksestä, jota sisällään kantoi, tahtonut kuunnella ennettä. Giorgio tarttui hänen käteensä. Ja niin he vaikenivat siinä hetken istuen kivipenkillä, sisar ja veli, elämän painamina.
Heidän edessään levisi puutarha autiona ja hylättynä. Korkeat ja suorat sypressit kohosivat liikkumattomina taivasta kohti, täynnä juhlallisuutta, kuin kirkon vahakynttilät. Harvaan puhaltava tuulenhenki tuskin riitti riipimään pois lehtiä lakastuneesta ruususta läheisissä pensaissa. Silloin tällöin kaikuivat pianon sävelet asuinrakennuksesta.
IV.
— Milloin? Milloin? Se tehtävä, jonka toiset laskevat niskoilleni, ei siis ole vältettävissä. Minun täytyy siis astua tuon eläimellisen olennon eteen. — Melkein mieletöntä kauhua tuntien Giorgio näki tuon hetken lähenevän. Hänen olemuksensa juurista nousi voittamaton vastenmielisyys, kunhan vaan ajatteli, että hänen täytyi suljetussa huoneessa yksin seisoa vastapäätä tätä miestä.
Päivä päivältä hän tunsi ahdistuksensa ja nöyrtymyksensä kasvavan rikollisen toimettomuutensa tähden; hän tunsi, että äiti, sisar, kaikki, jotka kodissa kärsivät, häneltä, perheen vanhimmalta lapselta, odottivat pontevaa tekoa, vastalausetta, puolustusta. — Todella, minkätähden oli hänet kutsuttu? Miksi hän oli tullut? Ei enää näyttänyt ollenkaan mahdolliselta matkustaa pois täyttämättä tuota velvollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut matkustaa jäähyväisittä, paeta ja sitten kirjoittaa kirjeen, missä jollakin mukiin menevällä verukkeella olisi puolustanut menettelyään… Jopa hän pahimman epäröimisensä hetkinä ajatteli tätä häpeällistä hätäkeinoa; ja hän punnitsi perinpohjin tätä tuumaa, suunnitteli sitä pienimpiä yksityiskohtia myöten ja kuvaili itselleen sen seurauksia. Mutta näiden mielikuvien vallitessa hänen äitinsä kärsivät ja vääntyneet kasvot herättivät hänessä sietämättömiä omantunnon tuskia, tarkastaessaan omaa itsekkäisyyttään ja heikkouttaan, hän kammoksui itseään; ja lapsellisen rajusti hän sisimmästään haki jotain vähäistä oman itsensä osaa, joka olisi ollut tarmokkaampi, ja jonka tehokkaasti olisi voinut ärsyttää ja yllyttää tuota voimakkaampaa olemuksensa puolta vastaan, vallatakseen sen kuin raukkamaisen roskajoukon. Nämä keinotekoiset pyyteet eivät olleet pysyvää laatua eivätkä kyenneet innostamaan häntä tuohon miehekkääseen päätökseen. Nyt hän ryhtyi asianlaitaa tyynesti punnitsemaan ja antoi kernaasti todistelunsa ankaruuden itseään pettää. Hän ajatteli: "Missä määrin voisin olla hyödyllinen? Minkä pahan saattaisi minun toimenpiteeni poistaa? Voisiko tämä tuskallinen ponnistus, jota äitini ja toiset minulta vaativat, todella tuottaa jotain etua? Ja minkä edun?" — Kun hän ei itsestään ollut löytänyt tarpeellista tarmoa tuohon tähelliseen askeleeseen, kun hänen ei ollut onnistunut itsessään lietsoa tehoisaa kapinallisuutta, hän noudatti päinvastaista menettelyä: hän koetti todistaa ponnistelunsa hyödyttömyyden: — Mitä tuo keskustelu hyödyttäisi? Epäilemättä ei mitään.
Riippuen isäni mielialasta ja keskustelun kulusta, hän on oleva joko kiivas tai vakuuttavan nöyrä. Edellisessä tapauksessa minä en voi tuoda mitään esiin vastapainoksi hänen äänekkäisyydelleen ja loukkaaville puheilleen. Jälkimäisessä tapauksessa isäni helposti onnistuu vakuuttamaan minulle hairahduksensa olemattomuutta tai välttämättömyyttä; enkä siihenkään voi tuoda esiin mitään painavaa. Tosiseikat ovat muuttamattomia. Jos pahe on juurtunut ihmisen sisimpään olemukseen, se ei ole irti nyhdettävissä. Isäni on siinä iässä, jolloin paheita ei enää voi repiä irti juurinensa eikä tottumuksia voi kukistaa. Hänellä on ollut tuo nainen ja nuo lapset jo useita vuosia. Onko mahdollista, että minun perusteeni taivuttaisivat häntä heistä luopumaan? Onko mahdollista, että minä saan hänet katkaisemaan kaikki siteet? Eilen näin tuon naisen. Ei tarvitse muuta kuin nähdä hänet, tietääkseen, miten syvälle hän on iskenyt kavaluutensa kynnet tuon miehen lihaan. Totisesti on hän pitävä häntä kynsissään kuolemaan asti. Siihen ei enää ole mitään apua. Ja sitten lisäksi nuo lapset ja heidän oikeutensa. Ja saattaisivatko kaiken jälkeen, mikä on tapahtunut, isäni ja äitini sopia? Eivät koskaan. Jokainen yritys minun puoleltani siis olisi tehoton. Ja sitten? On vielä jäljellä aineellinen vahinko, tuhlailu ja hävitystyö. Miten voin minä sitä pitää silmällä, minä joka asun kaukana kotoa? Jatkuva valvonta olisi tarpeen. Ei kukaan muu kuin Diego voisi sitä harjoittaa. Tahdon puhua Diegon kanssa, sopia hänen kanssaan… Pohjaltaan kaikki nyt kohdistuu Camillan myötäjäisiin. Alberto on todella niistä hyvin kiihoittunut ja on minun tuskallisin kiusaajani. Ehkä sittenkään ei ole liian vaikeata jotain saavuttaa.
Hän päätti tukea sisartaan lisäämällä summan hänen myötäjäisiinsä; sillä olihan hän perittyään koko Demetrio sedän jäljelle jättämän omaisuuden rikas ja olihan hänellä täysi määräysvalta omaisuuteensa nähden. Päätös panna täytäntöön tämä jalomielinen teko kohotti häntä hänen omissa silmissään. Rahan uhrauksen kautta hän piti itseään vapautettuna jokaisesta muusta velvollisuudesta, jokaisesta ikävästä toimenpiteestä.
Astuessaan äitinsä huoneeseen, hän tunsi itsensä vähemmin levottomaksi, vapaammaksi. Lisäksi hän tiesi, että isä iltapäivällä oli palannut maatilalle, minne hänen oli tapana vetäytyä, saadakseen vapaammat kädet toimia. Ja se ajatus oli Giorgiolle suuri helpoitus, että illallispöydässä paikka tulisi olemaan vapaa.
— Ah! Giorgio, tuletpa oikeaan aikaan, huusi äiti nähdessään hänen astuvan sisään.
Tämä vihastunut ääni loukkasi häntä näin äkkiarvaamatta niin tuskallisesti, että hän pysähtyi paikalleen; hän tuijotti jäykästi äitiin, niin muuttuneelta tämä näytti vihansa järkyttämänä. Hän katsoi Diegoon, ymmärtämättä; hän katsoi Camillaan, joka mykkänä ja vihamielisenä seisoi siinä.