— Mitä on tapahtunut? hän sopersi, kääntäen jälleen katseensa veljeensä, huomio kiintyneenä siihen pahanilkisyyden ilmeeseen, jonka ensi kerran niin selvästi näki hänen kasvoissaan.
— Hopea-esineiden arkku on kadoksissa, sanoi Diego, nostamatta katseitaan, synkkänä ja niellen sanoja, — ja nämä väittävät, että minä muka olen toimittanut sen pois talosta.
Katkerien sanojen tulva puhkesi esiin tuon poloisen naisen vääntyneiltä huulilta.
— Niin, juuri sinä, yhdessä isäsi kanssa… Sinä olet auttanut isääsi… Oi miten halpamaista! Tämäkin vielä lisäksi! Tämäkin! Että vielä olento, jota olen rinnoillani imettänyt, on minua vastaan! Mutta sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin… Toisten lasten suhteen Herra Jumala on minulle osoittanut armoa: olkoon hän siunattu, olkoon hän ijäti siunattu tästä armosta, jota minulle on osoittanut! Sinä yksin olet hänen kaltaisensa, sinä yksin…
Hän kääntyi, Giorgioon päin, joka oli jäänyt seisomaan äänettömänä ja liikkumattomana. Äidin leuka värisi rajusti. Ja hän vavahteli suonenvedontapaisesti, niin että näytti siltä, kuin olisi hän joka hetki ollut maahan kaatumaisillaan.
— Näetkö nyt, miten me täällä elämme? Näetkö sen? Joka päivä tuo mukanaan uuden häpeäteon. Joka päivä täytyy minun tässä seisoa ja taistella ja suojella tätä taloparkaa ryöstöltä, joka päivä ilman lepoa. Etkö usko, että isäsi, jos vaan voisi, saattaisi meidät oljille ja riistäisi meiltä leivänkin? Ja niin tulee käymään, niin tulemme lopettamaan. Saatpa nähdä, saatpa nähdä…
Ja näin hän jatkoi syvän tuskan ahdistamana, ikäänkuin jokaisen vaitiolon aikana olisi niellyt nyyhkytyksen, ja hänen äänensä muuttui väliin käheäksi, ilmaisten miltei hurjaa vihaa, mikä ulkomuodoltaan niin lempeässä olennossa näytti miltei uskomattomalta. Ja kaikki syytökset puhkesivat uudelleen esiin hänen suustansa. — Tuo mies ei enää tuntenut mitään hillitsemystä, ei mitään häpeää. Hän ei enää arastanut mitään eikä ketään, tavoitellessaan rahoja. Hän oli menettänyt järkensä; hän näytti olevan mielettömän raivon uhri. Hän oli tärvellyt pellot, hakkauttanut puut, myynyt karjan, noin umpimähkään, ensi tilaisuudessa, ensi tarjoojalle. Nyt hän alkoi ryöstää taloa, missä lapsensa olivat syntyneet. Jo kauan hän oli katseineen himoinnut hopea-astioita; perhehopeaa, joka oli ikivanhaa, perittyä, alati säilytettyä Aurispa suvun suuruuden jäännöstä ja yhä vielä täydellisenä pysynyttä. Ei ollut ollenkaan auttanut, että sitä oli pidetty salassa. Diego oli liittoutunut isän kanssa. Molemmat olivat pettäneet kaiken valppauden, olivat salaa vieneet ne pois, heittääkseen ne Herra tiesi mihin käsiin!
— Etkö häpeä? — jatkoi äiti kääntyneenä Diegoon päin, joka ainoastaan vaivoin hillitsi kiivautensa purkaumista. — Etkö häpeä liittoutua isäsi kanssa minua vastaan? Minua vastaan, joka en koskaan ole kieltänyt, mitä minulta olet pyytänyt, joka aina olen tehnyt, mitä olet tahtonut? Ja sinä kuitenkin tiedät, mihin nuo rahat menevät, etkä häpeä. Tuossa seisoo veljesi. Sano minulle, minne tuo lipas on joutunut. Tahdon sen tietää. Ymmärrätkö?
— Johan sanoin, etten sitä tiedä, etten ole sitä nähnyt, etten ole sitä ottanut, — huusi Diego, joka ei enää voinut hillitä itseään; hän puhkesi puhumaan raa'asti, pudistaen päätään, kasvot tumman punoittavina, mikä saattoi hänet vielä enemmän poissaolevan isän näköiseksi. — Oletko ymmärtänyt?
Äiti oli kuolon kalpea, katsoi Giorgioon ja näytti ikäänkuin tuon katseen kautta siirtävän häneen kalpeutensa.