— Diego! — sanoi vanhempi veli, joka ei voinut salata vapisemistaan, — mene ulos täältä.
— Menen, milloin hyväksi näen, — vastasi Diego ja kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään, kuitenkaan katsomatta veljeänsä silmiin.
Silloin valtasi Giorgion äkillinen raivo, tuollainen äärimäinen raivokohtaus, joka heikoilla ja hiljaisilla ihmisillä juuri ylenmääräisen kiihtymyksensä vuoksi ei pukeudu ulkonaisiin tekoihin, vaan joka salaman tavoin vilahuttaa poljetun tahdon eteen rikollisia kuvia. Surullinen veljesviha, joka ammoisista ajoista salaisena kytee ihmisluonnossa, puhjetakseen esiin ensi riidasta, julmempana jokaista muuta vihaa; tuo selittämätön vihamielisyys, joka salaa piilee saman perheen miehisissä jäsenissä, silloinkin, kun synnyinkodin rauhassa tottumuksen synnyttämä kiintymys heitä yhdistää; ja tuo kammo, joka seuraa rikollista tekoa tai rikollisia ajatuksia ja joka kenties on kajahdus tuosta laista, jonka vuosisatais-perinnäisyys on piirtänyt kristilliseen tietoisuuteen: kaikki tämä nousi sekavana kuin huimauksessa, joka hetkeksi syrjäytti hänestä jokaisen muun tunteen ja herätti hänessä halun lyödä. Itse Diegon näky — tuo lyhyentanakka ja verevä ruumis, tuo inhoittava häränniskalla lepäävä pää — tuo ruumiillisen voiman tietoisuus, joka piili noissa lihaksissa, vanhimman veljen arvokkaisuuden halveksiminen, lisäsivät hänen raivoansa. Hän olisi tahtonut omistaa keinon kesyttääkseen, masentaakseen, paiskatakseen maahan ilman vastustusta, ilman taistelua tuon eläimen. Vaistomaisesti hän katsoi hänen käsiänsä: noita leveitä, vahvoja, punaisten hipiäkarvojen peittämiä käsiä, jotka jo ruokapöydässä, hääriessään himokkaan suun avustamisessa, olivat herättäneet niin tuntuvaa inhoa.
— Mene heti ulos, Giorgio toisti äänekkäämmin ja käskevämmin, tai pyydä heti paikalla anteeksi äidiltäni.
Ja kättään ojentaen hän astui askeleen veljeään kohti, ikäänkuin olisi tahtonut tarttua hänen käsivarteensa.
— Minä en ole sinun komennettavissasi, — huusi Diego ja katsoi vihdoin vanhempaa veljeänsä silmiin; ja pienet harmaat silmät matalan otsan alla säihkyivät kauan aikaa kytenyttä vihaa.
— Diego, varo itseäsi.
— Minä en sinua ollenkaan pelkää.
— Varo itseäsi.
— Mutta kuka sinä sitten olet? Mitä sinulla on täällä tekemistä? — huusi Diego, joka ei enää voinut itseään hillitä. — Sinulla ei ole mitään oikeutta sekaantua näihin asioihin. Sinä olet muukalainen. En tahdo sinua omaiseksi tunnustaa. Mitä sinä olet tähän päivään asti tehnyt? Sinä et koskaan ole tehnyt mitään kenellekään; sinä olet toiminut yksinomaan oman mukavuutesi, oman etusi mukaan; aina sinua on lellitelty, aina sinulle suitsutettu suosion sauhua. Mitä sinä nyt oikeastaan tahdot? Pysy Roomassa ja kuluta perintöäsi mielesi mukaan, äläkä puutu asioihin, jotka eivät sinua liikuta…