Efraim ei tahtonut, eikä saattanut kuulla ja nähdä sen enempää näitä inhoittavia asioita.
Ensikerran huomasi hän, kuinka suuressa vaarassa hän oli ollut vajota tähän suohon ja tulla kehnoksi kadotetuksi ihmiseksi, mutta niin jumalattomaksi, niin halpamaiseksi kuin nämät, ajatteli hän, ei hän kuitenkaan koskaan olisi tullut. Enon sanat tulivat taaskin hänen mieleensä ja nyt heitti hän päänsä ylpeästi taaksepäin ja kohotti korkeata rintaansa, ikäänkuin tahtoisi hän vakuuttaa itseänsä omasta murtumattomasta voimastaan, ja sen ohessa sanoi hän syvästi hengittäen itsekseen, että hän oli liian hyvä joutuakseen turmioon huonon vaimon tähden, vaikka hän, niinkuin Kasana, olisikin kauniin ja viehättävin nainen auringon alla.
Pois, pian pois tämän verkon läheisyydestä, mikä uhkasi kietoa hänet murhaan ja häpeään.
Lujasti päättäneenä etsiä kansalaisiaan kääntyi hän leirinportille, mutta jo muutamien reippaitten askelien perästä jäi hän seisomaan ja silmäys taivaalle ilmaisi hänelle, että tuskin oli toinen tunti puoliyöstä kulunut. Kaikki ympärillä oli syvässä hiljaisuudessa, mutta kuninkaallisten hevosten läheisistä talleista kuului kahleitten kalinaa ja silloin tällöin hevosen kavion kapsetta.
Jos hän nyt uskaltaisi paeta leiristä, niin täytyi hänen tulla huomatuksi ja pidätetyksi. Viisaus vaati hänen hillitsemään kärsimättömyyttään vähäksi aikaa ja katsahtaessaan ympäri lankesi hänen silmäyksensä hovimestarin telttaan, josta tuo vanha orja samassa astui ulos tiedustellakseen herraansa, joka isäntänsä, prinssin, teltassa yhä odotteli hänen palajamistaan.
Vanhus oli osoittanut ystävyyttä Efraimille ja nytkin kehoitti hän hyväsydämisellä vaatimuksella häntä tulemaan telttaan levähtämään; sillä nuoruus tarvitsi unta.
Ja Efraim noudattikin tätä ystävällistä kutsumusta, nyt vasta tunsi hän, kuinka raskaiksi hänen jalkansa olivat käyneet, ja tuskin oli hän ojentanut itsensä matolle, minkä vanhus — se oli hänen omansa — teltan permannolle oli hänelle levittänyt, kun hänestä tuntui ikäänkuin irtautuisivat hänen jäsenensä, ja kuitenkin luuli hän saavansa aikaa ja rauhaa hiljaiseen miettimiseen.
Hän rupesi niinikään ajattelemaan tulevaisuuttaan ja enonsa kehoitusta.
Että hänen viipymättä täytyi yhtyä kansalaisiinsa, siitä oli hän varma. — Pääsisivätkö he faraon sotajoukkoa pakoon, niin saisivat muut tehdä, mitä he tahtoivat; hänen tehtävänään oli koota paimenensa, palvelijansa ja ikätoverinsa ja kiiruhtaa heidän kanssaan vuorikaivoksiin murtamaan Josuan kahleet ja saattamaan hänet takaisin vanhan isänsä ja kansan luo, joka häntä tarvitsi. Jo oli hän näkevinään itsensä linko vyötäisillään ja sotatappara kädessä ryntäävän toisten edellä, kun uni uuvutti hänen ja niin lujasti ja armollisesti syleili tuota väsynyttä, että uneksuminen pysyi loitolla hänen vuoteeltaan ja vanhan orjan täytyi ravistella häntä herättääkseen hänet aamun koittaessa.
Leirissä vallitsi jo vilkas elämä. Teltat purjettiin, aasit ja härkärattaat kuormattiin, hevoset su'ittiin ja kengitettiin uudelleen, vaunut pestiin, aseet ja kalut puhdistettiin, suurus jaettiin ja nautittiin.