Vieläpä enemmänkin!
Hänelle, jota hän korkeimmasti kunnioitti, tahtoi hän näyttää, että hänkin. Efraim, saattoi kantaa päänsä korkealla. Palkitseva oli hän Josualle, mitä hän oli hänelle tehnyt, kun hän jäi kahleisiin ja siteisiin, että hän, hänen sisarensa poika, voisi vapaana kuin lintu lennähtää.
Kuljettuaan hetkisen eteenpäin saapui hän hävinneelle vahtitornille. Sinne nousi hän ylös ja nyt näki hän vähän matkan päässä tällä puolen Baal Zephonin vuoren, joka korkeana ja majesteetillisena kohosi taivaan rannalla, tuon laajan kimaltelevan pohjoisen poukaman ruokomeressä.
Tosin oli myrsky lauhtunut, mutta sen smaragdiviheriän pinnan liikunnoista huomasi hän, ettei meri vielä ollut tyyntynyt, ja yksityiset mustat pilviryhmät tuolla muutoin niin kirkkaalla taivaalla näkyivät ilmaisevan lähestyvää rankka-ilmaa.
Tuossa silmäillessään seutua kysyi hän itseltään, mitä tarkoituksia kansan johtajilla oli antaessaan kansan — prinssi oli sen kertonut Kasanalle — leiriytyä Baal Zephanin ja Pihahiroth'in välille, joka majoineen ja telttoineen kohosi hänen edessään tuon kapean suikaleen rannalla, minkä ruokomeren luoteinen puoli teki maahan.
Olikohan Siptah tämänkin valehdellut?
Mutta ei! Tuo kurja kavaltaja oli tämän kerran poikennut tavastaan, sillä kylän ja järven välillä, missä tuuli pyöritteli ohuita savupatsaita, huomasi hänen haukansilmänsä monta valkeata, etäisen lammaslauman kaltaista, pilkkua ja niiden välillä ja vieressä kummallista sekasortoa hiekalla.
Se oli hänen kansansa leiri.
Kuinka vähäiseltä näyttikään matka, mikä hänet siitä eroitti!
Mutta jota lähempänä se oli häntä, sitä suuremmaksi tuli hänen huolensa, että tuo suuri kansa vaimoineen ja lapsineen, paimenineen ja telttoineen ei koskaan voisi paeta tuota vaeltavaa sotavoimaa, minkä muutamassa hetkessä täytyi saavuttaa se.